|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:03:27 GMT
Miten käy, kun ikääntyvät Eino ja Annastiina Hopealinna eivät enää jaksa kaksin pyörittää isoa tilaa kymmenkunta hevosineen, ja oma esikoispoika on vuosia sitten päättänyt karata kodin vastuuta kilpailemaan Saksaan?
Tervetuloa mukaan seuraamaan Hopealinnan tarinaa, miten vastuuta opetteleva nuori isäntä Joonas Hopealinna yrittää ottaa ohjat käsiinsä tilan uutena omistajana, suurien suunnitelmiensa kera, ja miten kaikki ei aivan menekään niinkuin sitä toivoisi..
Tänne siis kirjoitetaan kaikki ne tarinat, jotka eivät painotu mihinkään tiettyyn hevoseen/hevosiin. Myös kaikki vierailevat hahmot voivat kirjoittaa tarinansa tänne!
|
|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:03:48 GMT
29.4.2019
En olisi uskonut, jos minulle olisi vielä muutama kuukausi sitten sanottu, että tulen viettämään kevääni navetasta hevostalliksi entisöidyn rakennuksen tunkkaisilla, ahtailla käytävillä. Tässä sitä kuitenkin olin, heti varhain aamusta lakaisemassa niitä samaisia käytäviä, joiden lattiat olivat vuosien varrella kuluneet epätasaisiksi ja katonrajasta roikkui hämähäkin seittejä. Pääkäytävän hehkulampuista yksi oli sammunut kokonaan, joten pitäisi taas ajaa ostoksille listan kanssa kaikesta, mitä pitäisi vielä ostaa. Alkuvuosi meni remontin yhteydessä, niin vanhempieni kartanon kuin tallinkin. Isä oli innoissaan lämpimistä säistä, sillä hän pääsisi viimein maalaamaan kartanon seinät uudelleen, vaikka samalla maanviljelijä toivoi jo kovasti sadetta peltojaan ajatellen. Nyt talli alkoi olla jo ihan siedettävässä kunnossa; rikkoutuneet karsinat oli laitettu uuteen uskoon, narisevat ovet rasvattu, varustehuoneeseen hankittu kunnon koukut sekä suitsille että satuloille, ja yleistä irtaimistoa oli ostettu jo vaikka millä mitalla. Nyt se alkoi olla talli jossa saatoin hyvillä mielin omiakin hevosiani säilyttää.
Tai omiani ne kaikki taisivat nyt olla.
Melkein kymmenen vuotta sitten muuttaessani suomesta en ajatellut, että palaisin sinne niin pian, saatika maalaiskylään hevostallia pitämään. Vielä vuosi sitten olin tähän aikaan suunnitellut starttaavani Martin kanssa uuden kisakauden kenttäradoilla, matkustanut Saksasta Hollantiin ja viipynyt siellä kauden loppuun. Toisin kuitenkin kävi, kun vanhempani soittivat ennen vuoden vaihdetta. Kartano täytyy kunnostaa, eikä aika riitä enää täyspäiväiseen hevostalliin. Hevosista he eivät silti halunneet luopua, tai tallista kokonaan, ellei se ole aivan välttämätöntä.
Pyysin saada aikaa miettiä, ja uuden vuoden aattona soitin takaisin. Ehkä kenttäradat odottaisivat meitä vielä vuoden tai kaksi. Martti ja Hera mukanani päädyin muuttamaan Suomeen melko pian päätöksen tehtyäni. Asunnosta ei tarvinnut Saksassa huolehtia, sillä se oli valmentajani kautta vuokrassa. Äkkiä hän siihen uuden vuokralaisen saisi. Suomen päässä odottaisi kotikartano, jossa olisi varmasti niin pitkään tilaa, kunnes löytäisin oman asunnon. Kolkanhoviin saapuessani talvinen maisema sai rähjäisen tallin näyttämään entistäkin kurjemmalta, ja hetken olin ehtinyt epäröidä teinkö väärän ratkaisun. Päivän valossa ja kunnon yö unien jälkeen tilanne näytti valoisammalta, ja näin jälkikäteen täytyy myöntää, että tein oikean ratkaisun jättäessäni tämän kauden väliin. Martti on tuntunut nauttivan vapaistaan täysin rinnoin, hapan ori on jopa ilakoinut tarhassaan niin että katsomaan on täytynyt jäädä.
Maneesia meillä ei ole, mutta sellaisen tahdon ehdottomasti saada ennen talvea. Rakennustyöt laittaisin tulille heti, kun sopiva tekijä löytyy. Ihan kenen tahansa maalaisjuntin en anna maneesia mailleni rakentaa, vaikka isä jaksaakin vakuutella, että kyllä se häneltäkin sujuisi. Tallin kunnostamisen jälkeen tarhat tulivat heti perässä, ja ennen pelkästä langasta tehdyt aitaukset saivat täydellisen muodonmuutoksen valkoisine puulautoineen ja sivuun vedettävine portteineen. Tarhojen pohjat vaatisivat vielä työtä, mutta onneksi kuiva sää on auttanut mudan muuttamisessa ihan siedettäväksi alustaksi. Kenttä olisi seuraavana, ja se ei ihan pikkujuttu olekaan.
Koko kenttää ei ole vuosiin käytetty, joten sen pohja on vähitellen muuttunut epätasaiseksi ja kasvillisuus on vallannut siitä suurimman osan. Rikkaruohojen ja juurien seassa ei edes isän elefantin kokoista shireä liikuteta, mutta ihan viikossa sitä ei kuntoon laitettaisi. Pitäisi kaivaa ojia ettei vesi kerääntyisi kentälle, laittaa koko alue ylösalaisin kasvillisuuden pois saamiseksi, hankkia uusi pohjamateriaali sekä päällikerros, ja uudet laudat, sekä sateen lahottama katsomo pitäisi kunnostaa kokonaan. Suunnitelmissani on kumirouheseos pohja, mikäli sellaisen tekijä suomesta löytyy. Kotona olevien kiireiden takia en ole vielä paljoa ehtinyt ottamaan selvää oikeastaan mistään, mutta nyt aamutallin taputeltuani valmiiksi viimeisen luudan vedon myötä lähdin kävelemään takaisin kartanolle.
Kengät jätin eteisaulaan ja suuntasin askeleeni narisevia lattialautoja pitkin olohuoneeseen, jonka nahkaiselle sohvalle siirryin istumaan ja noukin lasipöydältä valkoisen tabletin käsiini. Mustavalkea maatiaiskissa Eeva hyppäsi pian vierelleni käsivarttani puskemaan huomiota kerjäten, ja toisen käteni vapauttaen siihen hommaan ryhdyin selailemaan netistä tietoa rakennusfirmoista sekä lähipiirin muista hevostiloista. Paikallista olisi turha etsiä, sillä ei täältä päin löydy yhtikäs mitään muuta kuin peltoa ja metsää. Isän mielestä niin kuuluu ollakin. “Sielu lepää”, hän huokaa aina iltaisin takapihalla tummuvaa metsää parvekkeelta katsellen, hiljalleen kytevä piippu vasemmassa kädessä.
Martti on kyllä lomaillut jo tarpeeksi, eikä Heran ratsukoulutuksen aloittamistakaan kannattaisi liiaksi enää venyttää. Jostain pitäisi löytää paikka, jossa ei tarvitse pelätä katkaiseeko hevonen jalkansa vai ei, eikä pelkkä maastossa käyminen ole tarpeeksi pitämään oria kisakentille sopivassa kunnossa. Ratsastuskoulut eivät kävisi, ja maneesi olisi pakko olla sateisen päivän varalle. Ihanteellisesti paikalle pääsisi ratsain, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty. Kolkanhovissa ei ole tainnut vuosikymmeneen olla mitään kunnollista tallia. Kunhan saisin Hopealinnan uuteen uskoon tilanteeseen tulisi muutos, ja voisin avata ovet suuremmalle yleisölle tyhjät karsinat yksityisillä hevosilla täyttämään.
Aikani googlailtuani ja Eevan lähdettyä jo aikoja sitten päädyin ottamaan ylös kolme numeroa. Ensimmäinen vaihtoehto oli ihan lyhyen ajomatkan päässä ja siellä oli sekä kenttä että maneesi. Lyhyen puhelun aikana kuitenkin selvisi, että maneesi oli purettu jo pari vuotta sitten, ja että sivuilla oli väärää tietoa. Lupasin olla uudelleen yhteydessä jos en muualta löytäisi paikkaa, sillä ainakin heillä olisi kenttä jota käyttää. Toinen paikka oli yksityistalli Seinäjoella. Heidän asettamansa hinta kentän ja maneesin kokoon nähden oli niin kallis, että päädyin sivuuttamaan sen. Viimeisenä oli Otsonmäellä oleva Hopiavuoren hevostalli. Se oli kauempana kuin olisin toivonut, mutta senkin voisi ottaa hyvänä harjoitteluna matkustamista varten. Heralle varsinkin.
“Hopiavuori, Eetu”, puhelimesta kuului vastaus muutaman tuuttauksen jälkeen. Taustalla kuului vaimeaa ajoneuvon hyrinää. “Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?” “Kyllä passoo puhuu”, mies vakuutteli ja ajoneuvon hyrinä loppui. Selitin asiani lyhyesti ja selkeästi; tarvetta olisi sekä kentälle että maneesille ainakin kesän yli, mahdollisesti vielä alkutalvenkin. Pitäisi olla mahdollisuus vapaaseen käyttöön kellonajasta ja päivästä riippumatta, sekä tallin tiloja toivoin saavani käyttää mikäli tarve vaatii. “Meil ei oo mithään varauslistoo käytössä sitte, mut kyllä mukahan aina mahtuu. Ratsukootakaa oo nii palajo että ahrasta tulis.” “Juu, tietysti muutkin siihen saa tulla samaan aikaan. Tulisin ihan käymään jos se vaan sopii, niin voidaan sopia maksusta ja muista käytännön asioista”, ehdotin ja nousin sohvalta ylös hakeakseni kynän ja paperia. Haluaisin itse nähdä ratsastuspohjien kunnon ennenkuin lupautuisin mihinkään. “Tuukko vaikka huomenna?” Eetu ehdotti. “Käy, jos siinä aamupäivällä”, kirjoitin löytämäni muistivihon ensimmäiselle tyhjälle sivulle Eetun tiedot ja sovitun tapaamisajan. Mies toivotti hyvää päivänjatkoa johon vastasin ennen puhelun sulkemista. Nyökkäsin itsekseni tyytyväisenä kirjoittamiani tietoja silmäillen. Ehkä koko kesä ei menisikään ihan hukkaan treenauksen kannalta.
|
|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:05:06 GMT
30.4.
Odotukseni Otsonmäkeläiselle yksityistallille eivät olleet kovinkaan korkeat. En minä paljoa vaatinutkaan, kunhan kentällä voisi liikuttaa hevosensa kunnolla. Pysäytin autoni selkeän tallirakennuksen parkkipaikalle ja nousin sen kyydistä katseellani Hopiavuoren hevostallia tutkaillen. Se oli isompi kuin odotin, ja yleisvaikutelma oli oikein siisti. Erilainen kuin kotipuolen kiviseinäinen vanha navetta, eikä yhtään huonolla tavalla. Voinen siis sanoa olevani positiivisesti yllättynyt ensivaikutelmasta, jonka Hopiavuoresta sain.
Kauaa en joutunut pihalla yksin seisoskelemaan kun tallin nurkalta ilmestyi vaaleahiuksinen, hyvin suomalaisen näköinen mies. Hän ei kuluttanut aikaa ihmettelyyn, vaan marssi oitis luokseni kättelemään ja esitteli itsensä Eetuksi. Lyhyeiden esittelyjen jälkeen päätimme yhteistuumin lähteä katsastamaan ensin kentän. Sen koko, ihan tarkalleen, kiinnosti minua, sekä pohjana käytetty materiaali. Eetu vastaili kysymyksiini sitä mukaa mitä niitä hänelle keksin heittää. Vahva murre ei suinkaan ollut minulle vieras, mutta oudolta se pitkän ajan jälkeen kuulosti. Vaikka niinhän äiti ja isäkin sanoivat, että minä se oudolta kuulostan, kun en enää kuulemma osaa suomea kunnolla puhua. Hiekkapohjainen kenttä oli kooltaan riittoisa, sekin oli isompi kuin mitä oletin. ”Ja estekalustoa teiltä löytyy?” utelin kävellessäni kenttää poikki Eetu mukanani. ”Joo, tuolla maneesin pualella. Kyllä niillä kelepaa hyppiä vaikkei ihan uusia ookkaan”, Eetu nyökkäsi päällään ja hieraisi toisella kädellään niskaansa. ”Mennääkö kahtomaha seki?”
Tosiaan, estekalusto ei ollut enää uusimmasta päästä. Puomit olivat kuluneet, maalipinta alkanut halkeilemaan, mutta ihan ehjiltä ne noin muuten näyttivät. Tolpatkin pysyivät ihan omin voimin pystyssä ja jaksoivat puomeja kannatella. Maneesi oli aika vaatimaton, mutta ihan asiansa ajava. Mitäpä esimerkiksi valtavalla katsomolla olisi siellä tehnyt? ”Ihan hyvältä tää vaikuttaa”, totesin nyökäten siirtyessämme taas pihan puolelle. ”Peltikattoko toi on?” nyökkäsin vielä maneesin suuntaan. ”Joo, vähän se rämäjää tuulella”, Eetu myönsi. ”Eipä tuo haittaa, hyvä vaan tottua siihenkin. Mitenkäs sitten se maksu? Varmaan ihan kuukausittain, kiinteä summa?”
Olisin ollut jo valmis lyömään kättä päälle ja lähtemään takaisin kotia kohti, mutta Eetu päätti pyytää vierailulle tupansa puolelle ja sopimaan näistä asioista kahvikupin ääreen. Oletin, että saisimme olla rauhassa, mutta taloon astuessani vastaan juoksi ensimmäisenä kaksi koiraa. Toinen sekarotuisen näköinen ja toinen pieni pinseri, jotka molemmat tervehtivät meitä innoissaan. Keittiön puolella pöydän ääressä istui punahiuksinen nainen ja kiharapäinen mies, jotka molemmat tervehtivät minua hymyillen. Melko pian sen jälkeen he poistuivat, kaiketi antaakseen meille rauhan sopia viralliset asiat keskenämme. Tosin, kahvin äärellä suullisesti sovitut asiat eivät tunnu kovinkaan virallisilta.
Melko nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen sopivasta hinnasta. En etukäteen osannut arvella millainen Hopiavuoren isäntä raha asioistaan olisi, mutta hänen asenteensa oli tarkka, sen verran jämerä, ettei häneltä ihan helpolla pääsisi viemään välistä, mutta myös sopivan joustava. Erinomainen piirre bisnes mielessä. Lopputulos oli kuukausittainen kiinteä summa, joka oli mielestäni hintalaatusuhteeltaan ihan sopiva. Huomisesta lähtien kenttä sekä maneesi olisi myös Hopealinnan käytössä. Kättelin Eetua vielä ja kuistilla tiemme erkanivat, kun hän jatkoi matkaansa kohti tallia ja minä kuljin autolleni.
Heti huomenissa lastaisin Martin traileriin ja ottaisin orin säännölliseen liikutukseen. Ei minulla parempaakaan tekemistä näin vapun alla ollut.
29.5.
Suomen sää on todella erikoinen. Yhtenä päivänä on niin lämmin, että t-paitakin tuntuu olevan liikaa, ja seuraavana on niin kylmä viima että on pakko vetää takki päälle. Sen lisäksi, että sää vaihtelee eikä uutisissa oleviin ennusteisiin voi luottaa, se on erityisen tärkeä puheenaihe. Lähimmässä ruokakaupassa käydessäni kuulen, miten myyjä voivottelee huonoa säätä kaupan ainoan toisen senhetkisen asiakkaan kanssa. Hopiavuoressa käydessäni isäntä mutisee jotain säästä ennenkuin hän katoaa tallin nurkan taakse. Auton radiossa jokaiselta kanavalta kuulee sääraportin viidentoista minuutin välein.
Se samainen sää on saanut minut myös todella toivomaan, että kotipihassakin olisi maneesi. Onneksi Martti ei ole mahdoton lastata, muuten Hopiavuoressa käyminen lähes päivittäin kävisi raskaaksi. Heran kanssa on vielä opettelemista, mutta nuorihan se vasta on. Pari päivää sitten Eetun pitämä maastakäsittely.. Hm, hetki lienee kuvaavin sana, oli ollut mielenkiintoinen kokemus sinänsä, että opin tuntemaan pientä tammaani taas vähän paremmin. Sen ilmeikkäistä silmistä kuvastaa viisaus, joka kertoo sen olevan halukas ja valmis oppimaan. Kunhan se vielä aikuistuu uskon, että siitä tulee hevonen vertaansa vailla. Toistaiseksi vielä hiomaton timantti.
Sateen ropistessa tallin ikkunoita vasten seisoin käytävällä tyhjiä karsinoita katsellen. Hevoset olivat pihalla sadeloimet päällä ja olin juuri saanut karsinoiden puhdistamisen viimeisteltyä. Ei siitä tulisi mitään. Päätäni pudistaen lähdin viemään talikkoa ja kottikärryjä niiden paikoille lantalaan, joka oli rakennettu vasta alkuperäisen rakennuksen jälkeen. En millään voisi pitää sellaista rutiinia yllä, kun aikaa ei jää omille hevosille. Hera vaatii paljon aikaa jotta saan sen koulutusta vietyä eteenpäin, ja Martti ei saa laiskistua. Suomen sisällä itselleen mainetta niittänyt Auburn järjesti ihan hetki sitten kevään kunniaksi kisasarjan, johon olisin Martin kanssa ehdottomasti osallistunut jos vain kiireiltäni olisin ennättänyt. Uskomatonta, että kisat jäävät välistä että ehdin luomaan lantaa. Olisi viimein pakko löytää tallityöntekijä, tai edes ratsuttaja.
En osaa sanoa miten paljon muutamille nettisivuille laitetut ilmoitukset keräävät huomiota, mutta lohduttaudun ajatukseen että löysinhän itsekin Eetun laittaman ilmoituksen.
|
|
jesse
New Member
Posts: 9
|
Post by jesse on Oct 22, 2019 12:08:34 GMT
31.5.2019 Ojasta allikkoon
Olin ottanu Hallavasta lomaa. ”Lomaa”, eihän mulla mitään velvollisuutta siellä ollu käydä. Ei vaan huvittanut. Yöt meni tietokoneen ääressä pelatessa ja päivät nukkuessa. Helvetin hienoo olla työtön, mihinkään kesätöihinkään en päässy. Liian vanhahan mä taidan kesätöihin olla, kun sitten pitäis olla ihan kunnon soppari. Tai jotain. Ehkä mä en vaan sovi mihinkään eikä kukaan halua mua töihin. Jos mä olisin työnantaja niin en mäkään mua palkkais.
Siksi tuntui tyhmältä lähteä ees yrittään kun Noa laitto kuvan ilmotuksesta, missä etittiin ratsuttajaa jollekin yksityistallille aika läheltä Hopiavuorta. Vähintään kesän yli oli toive työsuhteen kestämiselle. Pitäis soittaa ja kysyä, jos haluais lisäinfoo. ”Vitut”, totesin vaan ensin ja unohdin koko ilmotuksen. Törmäsin siihen kuitenkin uudelleen parin päivän jälkeen ite netissä surffatessani. Vaatimuksina oli taito toimia hevosten kanssa asianmukaisesti yksinkin, sekä toiveena oli taito vielä nuoriakin hevosia eteenpäin. Pyörittelin sitä mielessäni, en tiiä osaanko. Oonko tarpeeksi hyvä. Rahaa mä kyllä tarvisin, vuokra ei maksa ite itteään ja työttömän tuilla ei paljoo juhlita. Sentään oon osannut olla juomatta nyt jo useemman viikon, ainakaan niin paljon kun ennen. Kaljaa jääkaapissa on silti aina pakko olla, mutta oon mä selvä suurimman osan ajasta.
”Joonas Hopealinna”, puhelimesta vastas reipas miesääni, ja meinasin samantien mennä lukkoon. ”Öö, Jesse. Lehtoniemi siis, moi”, nyt olis hyvä hetki sulkee puhelin ja unohtaa koko juttu. ”Soittasin siit ratsuttajan paikasta.” ”Joo, kerrotko ihan ensin vähän itsestäsi ja hevoskokemuksestasi”, Joonaksen ääni vastasi. Mä vihaan puhua puhelimessa ja puhua itestäni, varsinkin jos mun pitää kehua. Ei mussa oo mitään kehumisen arvosta. ”Joo, no tota, mä oon parikymmpinen, melkeen koko ikäni hevosia harrastanu. Tota.. Omaa hevosta ei oo, mut vuokralla on ollu. Ja mä pärjään hyvin vaikeidenki hevosten kanssa.” Joonas teki myöntävän äänen, ja oon melko varma että se jo mielessään totesi että mä en ainakaan sinne pääse. ”Minkälainen kisahistoria, ootko kisannut? Millä tasolla?” ”Joo, oon”, yhtäkkiä Tie Tähtiin kisoihin osallistuminen aikasemmin tänä vuonna ei tuntunukaan nii turhalta. ”Jotai pikkukisoi tuli junnuna käytyy, viimevuonna voitin ratsastuskoulumestaruuksissa seniori- ja estemestaruuden, ja nyt tän vuoden Tie Tähtiin cupissa Tähtiratsukon tittelin.” Oli outoo sanoo se ääneen, kun en kertaakaan ollu kenellekään kehuskellu voitoilla. Ei se musta ollu niin hienoo. ”Okei, sehän on hienoa. Pari muutakin yhteydenottoa on tullut tätä koskien, mutta jos vaan pääset niin voisit tulla käymään? Varaudu ihan ratsastamaan. Käykö tuleva viikonloppu?”
Joo, ei yhtään kuumottavaa lähtee ratsastaan jonkun valvovan silmän alla vieraalla hevosella.
”Joo, käy. Jos tuun lauantaina? Sillee päivällä.” ”Sopii, nähdään silloin.” ”Nähään, moi.”
Tiputin kännykän käsistäni ja huokaisin syvään. Hiton Noa, se ja sen loistavat ideat. Katotaan vaan, niin meen paikalle ja nolaan itteni aivan täysillä, kun en kuitenkaan osaa mitään. No mut.. Toisaalta jos kerran lähen käymään sielläpäin nii samalla voisin sitten käydä Noaakin kattomas taas. Eipähän olis sit ainakaan ihan täysin turha reissu.
1.6.
Musta tuntui ihan kokoajan, että Joonas katu kutsuneena mut. Hävetti, vaikken oikeen ees tienny miks. Kai mä vaan odotan itestäni liikoja, kun ees yritän päästä sellaseen hommaan. Milloin mä olisin mitään traileria päässy vetään, kun ei mulla oo omaa hevosta? Joonas otti ja lähti, ja jätti mut yksin käytävälle mustan suomenhevosen kanssa.
Mä en edes tienny sen hevosen nimee.
Talli oli ihan hiljanen. Mä olin siellä tosiaan ihan yksin. Käviköhän siellä ees ketään muuta kun se omistaja? Ei ihme että se ettii ratsuttajaa, hevosia sillä näytti olevan kuitenki aika paljon. Kohotin katseeni mustan orin silmiin. Se katsoi mua suoraan takaisin korvat eteenpäin käännettynä. Teki mieli jäädä siihen vaan seisomaan ja tapittaan sitä kun tyhmä, jos se vaikka kertois mitä mun nyt pitäis tehdä, mutta tiesin ettei niin käy. Lattialla oli avonainen harjapakki, ja tartuin siellä olevaan kumisukaan. Kerran sinne asti ajoin ja kulutin bensaa, ja siinä samalla rahaa, niin kai mä voisin sen sitten loppuun asti kunnialla viedä.
Myöhemmin autossa istuessani musta tuntui vaan tyhmältä. Seurasin tiiviisti katseellani edessä olevan trailerin takavaloja etten menis hukkaamaan sitä, vaikka osasinhan mä Hopiavuoreen ajaa. Sitä hevosta harjatessa ei ollu tapahtunu yhtään mitään. Se seistä nökötti paikallaan ja mä puunasin sen kuntoon niin hyvin ja nopeesti kun taisin. Olin kai odottanu että se Joonas lykkäis mulle tallin vaikeimman hevosen että saisin todistaa taitoni, jos niitä ees oli. Ehkä se olis yhtä helppo selästä. Ehkä mä en olis tuhlannut meidän molempien aikaa, jos Joonas oliskin sitä mieltä että mä olen ihan sopiva siihen hommaan. Mutta jos oon, niin mihin mä sit muutan? Noan kanssa en rupee asumaan, kun kerran sillä on jo kämppiksiä ihan tarpeeks. En oo ikinä ymmärtäny miten joku voi asuu kommuunikämpässä, mut Noa onkin aina ollu vähän erikoinen.
Hopiavuoren piha oli autio. Ehkä jengi oli juhlimassa, kun viimeks täällä käydessä pihassa oli ees pari autoo ja tarhoilla hääräs joku talikon kanssa. Nyt ei ollu ketään missää. “Ota vaan se ulos”, Joonas nyökkäsi traileria kohti. Trailerin mä sentään sain auki ilman että sähläsin mitään, eikä sen orinkaan ulos taluttamisessa mitään ongelmia ilmennyt. “Se ei ole vielä käynytkään täällä, niin kannattaa varautua sille uuteen ympäristöön.” Joonaksen ääni oli kokoajan neutraali ja tasapaksu. Oli ihan mahdoton sanoo, mitä se musta aatteli. Varustin orin tottuneesti, ja olin helpottunu ettei sillä ollu mitään sairaan monimutkasia varusteita. “Käyks jos mä talutan tätä pari kierrost?” kysyin Joonakselta kiristäessäni kypäräni leukahihnaa. “Käy, se onkin ihan hyvä idea”, Joonas nyökkäsi ja siirtyi kentän reunalle. Hyvä, mun ei tarvis siis keksiä puhuttavaa. Sen sijaan sain keskittyä siihen vieraaseen hevoseen. Ori kulki aika rennon oloisesti mun vierellä, vaikka sen pää kääntyilikin välillä ja sieraimet värisi sen nuuhkiessa ilmaa. Pari kierrosta kentän ympäri, eikä se ollu jääny tuijotteleen mitään mörköjä. Kiristin satulavyön ja nousin selkään.
Ja ori jämähti paikalleen kun liimattu.
Tunsin miten puna alkoi hiipiä mun kasvoille, se kuumotti poskissa ja korvissa ja kumpusi jostain rinnasta saakka. Vittu miten noloa. Maiskutin ja annoin pohkeita, ja ori käänsi korviaan mua kohti. Luuletko, se tuntu kysyvän. No en kai sit vittu luule. Ikuisuus vierähti ohi.
“Rentoudu vaan, se tekee noin jos ratsastaja jännittää.” Joonaksen ääni kuului kentän laidalta, ja huomasin vetäväni henkeä terävästi sisään. Olinko mä pidättäny sitä? Tipautin mun korvissa saakka olevat hartiat, rentoutin polvet ja hengitin uudelleen. Skarppaa nyt jumalauta.
Ori lähti liikkeelle. Se kuulosteli ihan jokaista mun liikettä ja elettä, ja hetken mua pelotti tehdä yhtään mitään. Tuntui että se menis rikki jos tekisin yhtään mitään. Puolikierrosta me vaan käveltiin, jonka jälkeen tajusin etten mä vois siellä vaan matkustaa. Lähdin ratsastamaan, ja vähitellen pääni tyhjeni. Sain kiinni siitä mitä mun tarvii tehdä, vaikka en onnistunutkaan unohtaan kentän reunalla vahdissa olevaa silmäparia. Varjo alkoi liikkua, se rentoutui, mä rentouduin, ja se toimi. Ravissa se myötäsi ohjalle, antoi periksi ja kuunteli. Turpa laskeutui alemmas kohti ryntäitä, ja takajalat alkoi tuomaan liikkeeseen voimaa.
Siinä oli jotain, mitä mä en oo koskaan ennen tuntenu.
Istuin satulaan, ja pyysin kulmassa laukkaa. Ori luimisti, ja tiputti ravin käyntiin töksähtäen. Äskeinen hyvä olo tipahti ihan yhtä nopeesti. Huuliani yhteen puristaen käänsin orin ympyrälle, ja nostin ravin uudelleen. Hengitä, muistutin itseeni vähänväliä. Sä osaat nostaa laukan vitun ääliö, se ei oo vaikeeta. Eikä se sit ollukaan, kun tein sen oikein. Istuin syvälle satulaan, siirsin sisäpohjetta, pidätin, ja ori nosti. Me mentiin Joonaksen ohi, mutta pidin katseeni visusti edessä. En halunnu nähdä sen ilmettä. Keskityin myötäämään laukkaan. Huomasin että ori tarvi kaarteissa tukea ettei se tiputtaisi raville.
“Noniin”, kuulin Joonaksen toteavan kun lopulta siirsin orin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Sen suupielet olivat vaalean vaahdon peitossa ja se venytti kaulaansa pitkälle alas. “Miltä se tuntui?” “No.. Aika erikoiselta”, se oli eka asia joka mun mieleen tuli, “tai siis. En oo ihan tällästä hevosta ennen ratsastanu.” “Mikä siinä on erikoista?” Olinko valinnu sanani väärin? En osannu sanoo Joonaksen äänensävystä päätellen. “Siis kun tää reagoi nii paljo sen ratsastajaa. Vähän ku katoinki väärään paikkaa nii tää sakotti samantie. Muuten se oli kyl tosi hyvä, se on ravis aika makee. Laukassa sil taitaa viel ol tasapainos hakemista?” Sydän jyskytti kurkussa saakka, jos mä vaan latelenkin ihan omiani ja Joonas pitää mua ihan tyhmänä. “Hyvin huomattu. Se on tosiaan vielä nuori, eikä sen kanssa olla ehditty työskennellä viimeaikoina.”
Ori sai kävellä vielä pari kierrosta ennenkuin hyppäsin alas satulasta ja avasin kypärän hihnan. Me käveltiin Joonaksen kanssa hiljaisuudessa trailerin luo, jossa aloin riisumaan orilta varusteita. “Mikä tän nimi muuten on?” rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin Joonakseen mustan kaulan yli. “Varjoaika”, Joonas vastasi ja taputti oria lautasille. “Varjoksi sitä kutsutaan.” Vilkaisin oriin. Nimi sopi sille, vaikkei se ehkä ollut mielikuvituksellisimmasta päästä. Se asteli takaisin traileriin ja alkoi hamuamaan heiniä vastatäytetyn heinoverkon raoista. “Olen yhteydessä tässä parin päivän sisällä päätöksestä. Pystyitkö sä milloin aloittamaan?” “Vaikka heti”, vastasin samantien. En tiedä mistä se itsevarmuus kumpusi, mutta mä tosiaan halusin sen homman. Olis ihan törkee sääli, jos en enää pääsis ratsastaan sillä hevosella. Joonas hymähti ja sen suupieli kääntyi hetkeksi ylöspäin. “Hyvä. Ollaan yhteydessä.” Hän nousi autonsa rattiin. Kohotin kättäni kun hän lähti ajamaan pois tallin pihasta, ja vasta auton hävittyä puiden taakse päästin syvän huokauksen. Kai mä nyt sit vaan ootan terassilla et Noa tulee kotiin.
|
|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:10:50 GMT
1.6.2019
Olihan se helpottavaa, ettei aamutalliin tarvinnut nousta taas heti ensimmäisten lintujen alkaessa laulamaan. Sain kääntää kylkeä ja kuunnella puoliunessa, miten Saga könysi ylös viereisessä huoneessa. Hän ei ikinä ole ollut aamuihminen, joten sain ainakin siitä kiskoa huvia irti kuvitellessani miten hän kiukuttelee herätyskellolleen. Mutta ei sitä auttanut montaa tuntia jäädä loikomaan itsekään, pakko se oli nousta vaikka tallissa joku oli jo tovin häärännyt. Erinomainen Saga on hevosten kanssa, ei sitä käy kieltäminen. En epäile etteikö hän hoida nämäkin hevoset mallikkaasti, vaikka ne minun ovatkin. Syy siihen että halusin itse laittaa hevosten ruuat valmiiksi oli täysin siinä, että halusin pitää tietyn määrän valtaa käsissäni. Saga ei olisi sen kummallisempi kuin tallityttö jakaessaan valmiit ruuat, taluttaessaan hevoset tarhaan ja siivotessaan karsinat.
“Niin tänäänkö käy viimonen?” isän tumma ääni kiinnitti huomioni kartanon terassille astuessani. Eeva-kissa makasi velttona miehen sylissä ja hän työsti puista piippua toisessa suupielessään. “Tänään”, totesin siirtäessäni katseeni takaisin taivaalle. Muutama pilvenhaituva seilasi kaiken sinisyyden keskellä tuulen niitä kuljettaessa. “Olisit sitä Milatovikin poikaa pyytänny.” “Mijatović, isä.” ”Joku Toviik kuitenni.” ”Ei hän taida ihan sopia siihen mitä etsin.” ”Saga sitten.” ”Ei. Saga ei tee muuta kuin tallityöt.” Äänensävyni oli tiukka, ja tunsin isän katseen niskassani marssiessani terassilta alas tallia kohti.
Tallin pihaan kaarsi vanha Opel. Se sammui hurahtaen, ja pian autosta nousi tummahiuksinen nuori mies. ”Löysit perille”, kohotin kasvoilleni ystävällisen hymyn kulkiessani kävelemään häntä vastaan. Katseeni kohdatessa huomasin miehen kasvoja koristavan usean lävistyksen. Isä ei tule pitämään niistä, mutta minua sellaiset ei haittaa. ”Joo”, hän vastasi ja tarttui käteeni. Puristus oli jämäkkä ja rohkea. ”Ajoin mä pari kertaa ohi mut onneks varasin tarpeeks aikaa.” ”Niinpä, navigaattorit ei jostain syystä yleensä osaa tänne opastaa. Mennään tuonne tallin puolelle niin näytän paikat.”
Tämä Jesseksi itsensä esitellyt mies oli melko lyhyt, eikä katsonut pitkään suoraan silmiin puhuessaan. Tallissa paikkoja näyttäessäni kyselin rutiininomaisesti vielä tarkemmin hänen kokemuksestaan hevosten kanssa, sillä aikaisempi puhelu oli antanut vain jonkinlaisen yleiskäsityksen. Jesse ei turhia puhunut, mutta vastaili jokaiseen kysymykseen. Sain hänestä rauhallisen ja ihan pätevän ensikuvan osaamisen kannalta, joskin hän tuntui jännittävän sitä tilannetta. ”Oliko sulla kokemusta oreista?” kysyin pysähtyessämme tarhoille. ”Joo, mun edellinen vuokris oli ori. Tai on”, Jesse vastasi päätään nyökäten. ”Noniin. Meillähän ei tosiaan vielä tässä pihassa omaa kunnon kenttää ole. Jonkin verran siinä pystyy menemään toisessa päässä, mutta se on aika pieni tila. Meillä on Hopiavuoren hevostallin kanssa sopimus maneesin ja kentän vapaaseen käyttöön. Voitko sä ajaa traileri perässä?” ”Joo on mul luvat siihen, mut en oo kyllä koskaan ennen ajanu. Trailerin kans siis, oon mä peräkärryy vetäny ja noin.” Tein vastaukseksi myöntävän äänen ja kävelin yhden isän hankkiman suomenhevosen tarhalle. Musta ori kohotti päätään ruohon nyhtämisen sijaan, ja lähti kulkemaan porttia kohti. Sen pitkäksi päässyt harja heilahteli sen askelten tahdissa, ja se pysähtyi ihan portin viereen. ”Sä pääset tämän selkään. Se on vielä nuori, mutta osaava silti. Pitäisi osata kaiken mitä säkin, ainakin sen perusteella mitä kerroit. Käykö sulle jos me käydään Hopiavuoressa, sinne ajaa hetken, jos sulla ei siis ole kiire?” Napsautin riimunnarun Varjon riimuun ja ojensin narun Jesselle. Hän otti sen vastaan ja tarjosi kättään orin nuuhkittavaksi, ennenkuin hän lähti mukanani taluttamaan sitä tallia kohti. ”Käy joo, mä olin oikeestaa muutenki menos sinnepäi tän jälkee. Mul on siis yks kaveri siel.” ”Noniin eli tuttu paikka sitten. Laita se vaikka tuohon pesukarsinaan, saat harjata sen sillä välin kun käyn hakemassa varusteet valmiiksi.”
|
|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:11:06 GMT
6.6.2019
Ratsuttajan valitseminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppoa. Syitä vähäiseen hakijamäärään on varmasti monta, kuten vaikka pieni kunta ja sijainti keskellä korpea. Eikai tällaisesta paikasta kovinkaan taitavia ratsastajia ihan joka nurkasta löydy. Valinta rajautui neljästä kahteen, ensimmäisenä käyneeseen Riinaan ja viimeisenä käyneeseen Jesseen. Aikani vertailtuani heidän erojaan päädyin Riinaan. Isä näkisi vähemmän päänvaivaa jos tallissa ei kulkisi lävistetty nuori mies joka kantaa korvassaan kannabiskorua, ja Riina oli pidempi. Pituus ei tietysti ollut välttämättömyys, mutta silti tärkeä osa sopivaa ratsastajaa etsiessä. Ratsastustaidoista on vaikea saada täysin aitoa kuvaa yhden kerran perusteella, mutta molemmat täyttivät laatimani kriteerit.
Ensimmäiseen soittooni Riina ei kuitenkaan vastannut, joten ajattelin soittaa myöhemmin. Se ”myöhemmin” muuttui kuitenkin kokonaan seuraavaksi päiväksi, kun Riiviö onnistui jälleen karkaamaan tarhasta, ja koko päivän rytmi meni sekaisin ilkikurista varsaa kiinni narratessa. Onneksi Milan oli käymässä, niin saimme yhteisvoimin tamman takaisin aitojen sisälle. Oli myös onni, ettei Saga ollut silloin näkemässä. Hänen ei tarvitse nähdä mitään, josta hän saisi syyn kuittailla.
Seuraavana päivänä Riina vastasi, ja yllätyksekseni päätti jättää paikan ottamatta vastaan. Ilmeisesti hän pääsi töihin jonnekin joka sijaitsi lähempänä. Se oli täysin ymmärrettävä syy, mutta puhelun suljettuani epäilys nousi mieleeni. Entä jos siihen syyhyn vedoten Jessekin kieltäytyisi? Kauanko menee, ennenkuin joku muu tarttuu siihen ilmoitukseen? Puista pöydän pintaa sormin naputellen näppäilin Jessen numeron ja odotin. Puhelin tuuttasi ensin kerran, sitten toisen. Viidennen jälkeen olin valmis sulkemaan puhelun, mutta juuri silloin puhelimesta kuului ensin lyhyt staattinen ääni jonka jälkeen Jesse vastasi.
|
|
jesse
New Member
Posts: 9
|
Post by jesse on Oct 22, 2019 12:11:33 GMT
6.6.2019
”Haloo?”
Voi vittu. Paljonko kello oli? Vilkaisin ympärilleni. Olin kai sammunu sohvalle. Tai siinä mä ainakin olin, ja pöydällä pleikan ohjaimen vieressä oli ainakin sixpäkin verran tyhjiä kaljapulloja. Kuka mulle edes soitti?
”Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?”
Mulla meni hetki että prosessoin linjan toisesta päästä kuuluneet sanat, mutta kun tajusin ne pomppasin istumaan ja rykäisin mahdollisimman asiallisesti, että saisin ääneni kuuluviin. ”Ei, ei. Et ollenkaa”, koitin kuulostaa mahdollisimman vakuuttelevalta, samalla kun ensimmäinen pahoinvoiva aalto pyyhkäisi lävitseni. ”Hyvä sitten. Tosiaan, kävit meillä tuossa vajaa viikko sitten ratsuttajan paikkaa varten. Vieläkö olisit siitä kiinnostunut?” ”Joo, oon kyllä.” Toivottavasti se ei pyytäis mua heti käymään. Tai puhuis pitkään. Mun pitää päästä vessaan. ”Hienoa, olisit sitten tervetullut tänne meille. Jos pääsisit käymään tässä parin päivän sisällä niin kirjoitetaan paperit ja käydään läpi vielä käytännön asioita?” ”Joo, käy.” Hivuttauduin sohvalta jaloilleni ja lähdin matkaamaan pesuhuonetta kohti. ”Hieno juttu siis, kiitos paljon. Mä tuun sinne mielelläni”, eiks niin oo hyvä sanoo kun saa töitä? Piti nieleskellä hetki ja pysähtyä. Kai mä nyt olin sit juonu enemmän ees kun yhen sixärin, enkai mä nyt vittu niin vähästä krapulaa saa? Joonas oli hiljaa. Tajusin että se odotti mun kertovan milloin mä menisin sinne. ”Niin, tota. Käyks viikonloppu taas? Vaik lauantai, samoihi aikoihi?” ehdotin ja avasin pesuhuoneen oven. Laitoin hanan juoksemaan ja kohotin katseeni lavuaarin yläpuolella olevaan peiliin. Silmissä oli noussut pintaan varmaan kaikki mahdolliset verisuonet. ”Sopii. Nähdään silloin”, ja Joonas sulki puhelimen. Ennenkun kerkesin ees vastaan.
Mä siis.. Kai sain sen paikan. Mä sain töitä. Just kun olin eilen dokannu ja aatellu, että musta ei tule yhtään mitään ikinä. Se koko tilanne alkoi tuntumaan niin koomiselta että olisin varmaan nauranu, jos en just silloin olis antanu lavuaariin ylee.
|
|
jesse
New Member
Posts: 9
|
Post by jesse on Oct 22, 2019 12:12:00 GMT
8.6.2019
Hopealinnna talli oli yllättävän iso. Paljon isompi siihen nähden, miten paljon siellä oli hevosia. Sen lattia näytti vasta remontoidulta, ja varustehuone oli myös ihan uusi. Karsinat sen sijaan olivat melkein koskemattoman näköiset. Ehkä nekin uusittaisiin pian. “.. ja Saga, eli niistä ei tarvitse huolehtia.” Joonaksen ääni herätti mut takaisin maanpinnalle, ja tajusin etten ollu useampaan minuuttiin enää keskittyny sen puheeseen. Mies kääntyi katsomaan mua. Odottiko se että mä vastaan jotain? Mitä se sanoi? Voisinko mä kysyä että hei, toistatko kun mä en kuunnellu? “Joo, siinä taisi olla pääpiirteittäin kaikki. Jos jotain kysymyksiä tulee niin saat tottakai kysyä milloin vain. Mutta sinun hommana on pääasiassa vaan liikuttaa hevoset, nuorempien kohdalla tottakai viedä eteenpäin”, Joonas nyökkäsi itsekseen ja siirtyi takaisin tallin pihalle pääty-ovesta, josta pääsi nopeiten tarhoille.
Tarhojakin oli useampi, eli siellä on varmasti ollut hevosia enemmänkin. “Tuolla kauempana tien toisella puolella on laitumet, johon nämä siirretään vielä tämän kuun aikana. Sehän ei mitään muuta, haet sieltä samalla tavalla kuin tarhasta. Ne on yötkin pihalla, kun tallissa tehdään taas vähän enemmän remonttia.” Ehkä niiden karsinoiden takia? “Sitten sen jälkeen pitäisi päästä tuota kenttää pohjustamaan vihdoin..” Nyt kenttä oli ihan myllätty, kun sieltä oli kaikki kivet ja juuret kiskottu. Se oli niin epätasainen, ettei siinä voisi edes kuvitella menevänsä.
“Tuleeko liian nopeasti jos aloitat ensiviikon maanantaina?”
Huomasin olleeni oikeestaan vaan hiljaa ja antanut Joonaksen puhua, mitä nyt nyökkäilin ja tein satunnaisen “mm” äänen sen merkiksi, että kuuntelin kuitenkin vielä. Tuntui epätodelliselta että mä olin ees siellä. Vasta joku kuukausi sitten olin valmis lopettaan kaikki hevostelut ihan just samantien. Mut eihän mulla ollut vielä ees asuntoa tai mitään, en todellakaan ryhtyis ajaan aina mun vanhasta kämpästä sinne ja taas takas. “Ei tuu”, vastasin silti. Ehkä mä nukun Noan luona. Tai autossa Hopealinnan parkkipaikalla, tai jotain. Tai jos en vaan nuku. “Hyvä”, Joonas nyökkäsi hyväksyvästi ja suuntasi tien ylitse kartanoa kohti, jonka hän oli maininnut olevan vanhempiensa koti. “Käydään kirjoittamassa ne paperit ja pääset sitten lähtemään.” “Entä toi kun mä en oo tosiaa sitä trailerii koskaa vetäny?” kiirehdin kysymään ennenkuin Joonas saavutti kartanon oven. “Ei se varmastikaan ole ongelma. Voidaan silloin maanantaina vaikka yhdessä lähteä Hopiavuoreen, niin pääset siinä kokeilemaan.”
Joo, kivaa. Pääsen taas jonkun vahdittavaks kun ajan ihan vierasta autoo ja traileri perässä. Sentään on tuttu reitti.
“Joo, hyvä”, vastasin ja katselin, miten kartanosta astui ulos mustahiuksinen nainen. Hän ja Joonas loivat toisiinsa katseen, joka näytti kaikelta muulta kuin ystävälliseltä. “Ai, sä taidat olla se uusi!” nainen hihkaisi mut nähdessään. Olishan se kai ollu liikaa toivoa, ettei siellä olis töissä ketään muuta kun Joonas. “Tota, nii kai..?” epäröin, pitäisikö mun käydä kättelemässä vai ei. Nainen ehti sillä välillä itse kulkea mun luokse ja ojentaa kätensä. Tartuin siihen. “Saga Isberg, mä olen täällä tallityöntekijänä”, hän esitteli itsensä leveästi hymyillen. En osannut yhdistää hänen aksenttiaan varmasti mihinkään, mutta ehkä ruotsalainen se oli. “Jesse Lehtoniemi. Mä.. Oon se uus”, vilkaisin lyhyesti Joonakseen ja tungin käteni housujeni taskuihin. Joonaksen ilme oli melkein kyllästyneen näköinen, ja pian hän kehotti mua käymään sisälle että sovitaan vielä loputkin asiat.
Lopulta mulla oli kädessä paperinen kopio työsopimuksesta, jossa oli sekä mun että Joonaksen allekirjoitukset. Työt alkaisi maanantaina, ja niitä olisi viitenä päivänä viikossa. Eli näin alkuun yks hevonen per päivä. Sen tallin nuorin on kai vasta joku vuotias, niin sillä ei tehdä vielä yhtään mitään. Sitten kun tulee rutiini tutuksi niin sitten voisin lähteä ratsastaan useamman kerran päivän aikana; eli sitten kun osaan varmasti vetää traileria ja voin yksin lähtee Hopiavuoreen kahden hevosen kanssa. Helvetin epäkäytännölliseltä se kuulosti, mutta ehkä mä oppisin siihen. Ehkä tästä tulis vielä oikeesti jotain.
|
|
jesse
New Member
Posts: 9
|
Post by jesse on Oct 22, 2019 12:12:24 GMT
21.6. Mikset sä vietä juhannusta?
Mä en tosiaan ole seinäjokelainen. Elämäni aikana ennen tätä taisin pari kertaa käydä siellä, ihan vaan ohimennen, mutta nyt mä asun siellä. Vuokrakämpässä, jonka olin onnistunu haalimaan itelleni. Se oli jotain pientä ja kuollutta aluetta, siellä ei ollut mitään tai ketään eikä siellä tapahtunut mitään. Mutta enhän mä sinne sen kaupungin takia muuttanutkaan, vaan työn.
Vähänkö tuntuu aikuiselta sanoo noin.
Mä olin nyt reilun viikon ollu Hopealinnassa töissä. Osaan nyt ajaa autoa traileri perässä, vaikka edelleen se stressaa ihan mielettömästi. Pitää kokoajan seurata miten se kulkee käänteissä mukana, osata olla jarrun kanssa hellä ja ennakoida. Mun ajotyyli on yleensä vähän erilainen, ja mä suosin kaasua enemmän kun mitään muuta. Mutta nää ei oo mun hevosia, ja mun on pakko olla varovainen.
En tunne niitä kaikkia hevosia vielä lähes ollenkaan, vaikka melkein jokaisen selässä olin jo ehtinyt käydä. Nasse on tahmea etupainoinen läsipää, jonka ravi on ihan helvetin kamalaa. Venni on sellanen ämmä, jonka takii muistan minkä takia mä en ihan tykkää tammoista. Tuuli sen sijaan on niin arka, että jos sitä kohti hengittääkään jotenkin huonosti se tuntuu menevän ihan palasiksi. Sitten on niitä yksityisiä, Joonaksen ja Milanin, ja jonkun pikkutytön joka muutti sinne vasta muutama päivä sitten. Monta hevosta sieltä on kuulemma myyty, sen verran Joonas mainitsi kun alotin hommat siellä. Se ei oikeestaan puhu turhia, ja mä arvostan sitä. Mieluummin niin, kuin että kokoajan pitäis jaksaa keskustella.
Saga sen sijaan puhuu. Enimmäkseen Joonakselle, ja Joonas on hiljaa. Jotain ne puhui uudesta hevosestakin, tai no.. Saga puhui ja Joonas oli hiljaa. En tiedä siitäkään sen enempää, mutta kai mulle kerrotaan jos se mua koskee. Tuskin koskee.
Mä ihan viihdyn siellä. Hopealinnassa on hiljaista, missään ei ole ärsyttäviä teinityttöjä jotka kikattaa kaikelle ja kaikille, eikä nenäänsä nyrpisteleviä snobeja kun mä kuljen röökiltä haisevan hupparini kanssa ohi. Siellä mä saan olla ihan yksin, tehdä asiat just kun mä haluun, ja mulle vieläpä maksetaan siitä. Hopiavuoressa mä käyn tasan vaan ratsastamassa, Noaa voin moikata jos se sattuu olemaan hollilla.
Mutta välillä käy niin, että sielläkin joutuu kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan niille, vaikkei ihan haluaiskaan. ”Ootteko te menos mihin?” Ovea kohti kulkeva Milan hevosensa kanssa pysähtyi ja kohotti katseensa muhun. Mä pidin omani mustan orin kaulassa joka odotti rauhassa paikallaan seisten hoitopaikalla. ”Ratsastamaan. Siis Hopiavuoreen, mennään kentälle”, mies vastasi erikoisen aksenttinsa kanssa.
Helvetti.
”Venaatko pari minaa nii me tullaa kans?”
En mä Milanin kanssa samaan autoon halunnut, tai mennä ratsastamaan sen kanssa samaan aikaan, mutta meidän käytössä on vaan yks traileri. ”Joo, tietty!” Milan lupasi hymyillen.
Mulla ei oikeastaan ole siitä mitään mielipidettä. Siinä se on, niinkun kaikki muutkin. Hymyilee, ja sillä on suorat ja valkoset hampaat. Keskustelee sujuvasti aksentista huolimatta. Sagan kanssa ne taitaa tulla toimeen, nyt kun sekin aloitti työt siellä täyspäiväsenä. Saga nauraa, flirttaileekin. Joonaksen kanssa varsinkin, vaikka Joonas näyttää siltä että se ei tosiaan halua kuulla mitään sellaista. Mua se tervehtii, mutta antaa sitten olla. Se kai tajusi aika nopeasti ettei mua kiinnosta. Milanin kanssa ne juttelee aina kun ne sattuu näkemään. Tai ainakin niin mä olen ymmärtänyt, mutta toisaalta, suurimman osan ajasta mä olenkin siellä yksin.
”Nytkö mennään?” Milan kysyi kun irrotan Varjon naruista. Nyökkäsin ja seurasin sitä pihalle. Milan talutti hevosensa traileriin. Varjo nousi kyytiin sen perässä, ja nostin lastaussillan ylös. Milan hyppäsi rattiin. Ihan hyvä, niin mun ei tarvii ajaa.
Radio soitti jotain muutaman kesän takaista hittibiisiä. Koko suomi oli painunut juhannuksen viettoon, radioasematkin soitti musiikkia nauhalta ilman juontajia. Milan oli yrittänyt saada jotain jutunaihetta aikaseks alkumatkasta, mutta nyt me oltiin hetken oltu hiljaa. Kämmenet olivat kuumat ja hikiset, eikä ohi menevät peltomaisemat olleet järin mielenkiintoisia katsottavia.
“Mikset sä oo viettämäs juhannusta?” Oli pakko kysyä, etten olis ihan hiljaa koko matkaa. Huomasin Milanin suoristavan selkäänsä aavistuksen, ihankuin koira höristää korviaan ilahtuneena kun sille sanoo jotain. “Ajattelin tulla Biffeä katsomaan, kun on hyvä sääkin.” Jaa. No eikai siinä sitten. “Mikset sä ole?” Milan vilkaisi muhun. Katselin edelleen ikkunasta ulos. Kohautin olkiani. “Ei se oo nii erikoine et huvittais.” “Ei edes kaverien kanssa?” “Ei mul oo kavereit tääl.” “Ai.” Sitten oli taas hiljaista.
Kyllähän mulla Noa on, mutta kai se lähti Helsinkiin äitinsä luokse. Jotain sellasta se uhkasi, heti kun Flida pääsisi laitumelle. Ja ei sen kanssa enää oo niin hauska mitään juhlia, kun se on aina selvä. Mä en ikin haluu olla selvä.
“Ei mullakaan oikeastaan”, Milan myönsi, rikkoen pitkäksi venyneen hiljaisuuden. Paskat. En usko, sellanen tyyppi kun Milan on takuulla kaverien ympäröimä silleen, että se saa aina valita kenen kanssa se menee. Ehkä se yritti olla myötätuntoinen tai jotain, mutta mä en sellasta tarvii. Onneksi se käänsi auton tielle, josta ei olisi Hopiavuoreen matkaa enää paljoo. Jospa me paluumatkalla kuunneltais vaan radioo.
|
|
jesse
New Member
Posts: 9
|
Post by jesse on Oct 22, 2019 12:22:37 GMT
Heinäkuussa, 2019
Maanantai on viikon pahin päivä. Tai oikeestaa joka päivä on viikon pahin päivä. Voispa vaan nukkua päivät pois.
Maanantaina mä olin Hopealinnassa kympin aikaan. Saga oli töissä, siivosi tarhoja. Se nyökkäsi mulle kun menin ohi ja huikkasi moi. Kohotin kättä enkä sanonu mitään. Maanantai oli aina treenipäivä, ja ratsuna on vittumainen Venni. Jo tarhasta hakiessa se yritti purra, ja harjatessa sen takakaviot olis paremmat maahan naulattuna. Joonas oli myös lähdössä Martin kanssa Hopiavuoreen, ja mä lähdin samalla kyydillä. Mieluummin olisin menny yksin.
“Hyppäättekö te?” kysyin kiristäessäni Vennin satulavyötä, vasta hiljaisen ajomatkan jälkeen.
“Ei, pidetään valmennuksien välissä taukoa”, Joonas vastasi ponnistaessaan kimonsa selkään. Sen enempää me ei juteltu.
Tiistaina liikutin Tuulin, joka on edelleen mulle tosi vaikee hevonen ymmärtää. Se on niin sisäänpäin kääntynyt ja vaitonainen, että mä taidan olla sille välillä liikaa. Vielä montaa kertaa me ei olla tultu hyvin toimeen, mutta hetkittäin löytyy sellainen harmonia. Kun mä osaan olla painostamatta ja annan sen vaan tehdä, kun luotan että se tekee itse.
“Ai kun meidän Tuuli menee hienosti!” Annastiinan ääni kuului aurinkoisena jostain kentän.. No, “kentän” laidalta. Se oli ollu käännettynä ympäri vaikka kuinka pitkään, ja mulla oli sellainen minimaalinen siivu siinä käytettävänä. Tuulin kanssa ei tarvinnu treenata kunnolla, niin en lähtenyt Hopiavuoreen. Mentiin käyntiä ja ravia siinä paskakentällä.
“Ai”, ikuisuuden jälkeen tajusin vastata. Tai oikeestaan pakotin itteni vastaamaan. “Oikeesti?”
“Kyllä, niin on hieno! Mamman mussukka”, Annastiina tuli ojentamaan kättään Tuulille, joka puolestaan laski turpansa naisen kämmentä vasten. En tiennyt mitä vastata, käyntiähän me oltiin vaan menty vasta. Niinpä taputin vaan Tuulin kaulaa ja hymyilin oudosti.
Keskiviikkona oli Tsaari. Tummanruunikko orivarsa, jolle melkein kaikki oli vielä leikkiä. Sen selkään mulla ei vielä ollu mitään asiaa, vaan me käytiin kävelemässä metsässä tai juoksutin sitä kentällä. Ihan mielettömän hieno se oli, tyhmä vauva vaan vielä. Ja vähän se sai tyhmä ollakin, mutta pääsääntöisesti ei. Voimaa sillä oli jo ihan aikuisen hevosen verran, ja parempi siltä olis kitkee pois kaikki huono käytös mahdollisimman nopeesti. Silloin me tutustuttiin postilaatikoihin. Vitsi ne oli hirveitä, eikä asiaa auttanu että oli tuulinen päivä. Postilaatikkojen kannet jutteli meille tuulen tempomina, ja Tsaari oli sitä mieltä että se varmaan kuolee jos se menee lähellekään. Sillä on myös enemmän itsepäisyyttä kun mulla kärsivällisyyttä, niin yleensä meillä menee aika pitkään että saadaan mitään tuloksia. Kiskomaan mä en ikinä ryhdy, se ei toimi. Koitan sitten maanitella, lahjoakin. Sitten pakottaa ja painostaa, ja lopulta joudun kuitenkin vaan oottamaan, että se tekee ihan ite. Niinkun silloinkin, kun se ihan ite meni ja nuuhkaisi yhtä postilaatikkoa, varovasti ja jalat harallaan, valmiina rynnistämään karkuun jos tarve vaatii. Ei vaatinut, ja palkkioksi se sai ihan sairaasti kehuja.
Torstaina oli Biffe ja Milan, ja Nasse.
“Miks sä oot niiiin hidaaaas”, valitin ihan avoimesti läsipäiselle pystyharjalle, joka mateli mun perässä tarhasta. Sillä ei ollu kiire minnekään, eikä mullakaan kai ollu, muttakun talliin meni ikuisuus kävellä sen tahtia. Kun me vihdoin päästiin sinne Milan oli jo Biffen kanssa pesukarsinalla. Vilkaisin siihen, mutten sanonu mitään. Milan katsoi muhun, hymyili, ja palasi Biffen pariin. Ei sen musta tarvii tykätä. Melkein parempi ettei. Noan sanat kuitenkin iski jostain takavasemmalta kun laskin Nassen harjat käytävälle. Pitäiskö mun sittenkin sanoa jotain? Kokeilla olla kiva ja sosiaalinen?
“Oottekste menos Hopiavuoree?” sain kysyttyä vaalean orin kaulan takaa, ja rykäisin vasta sitten että saisin ääneni kuulumaan.
“Mitä?” Milan kysyi, ihan rehellisesti kuulematta mitä mä äsken sanoin.
“Nii et meettekste Hopiavuoree?”
“Aa, ei. Maastoon mennään”, Milan vastasi ja kiersi Biffen kaulan ali sen toiselle puolelle.
“Aa. Okei”, mutisin ja aloin puhdistamaan Nassen kuraista karvaa. Milankaan ei sanonut mitään sen jälkeen.
Perjantaina se pikkutyttö oli shettiksensä kanssa lähdössä maastoon kun mä tulin talliin. Se kerkesi mennä ennenkuin mä pääsin paikalle. Milan ja Saga jutteli ovensuussa, joten jäin vielä ulos tupakalle. Saga nauroi, sellaista hyväntuulista naurua. Ehkä Milan oli kertonu jotain tosi hauskaa. Vasta kun ne häipyi siitä mä lähdin hakemaan Varjoa sisälle. Tänään me ei mentäisi Hopiavuoreen. Me mentäisiin pellolle. Eino tuli vastaan kun nousin Varjon satulaan tallin pihassa. Einon kanssa me tullaan toimeen ihan hyvin, kun kumpikaan ei sano mitään.
--
Tarinaan piti tulla jatkoa, mutta sitä kirjoittaessa totesin että se ei ollut tarpeeksi hyvä loppuun kirjoitettavaksi. Tänne julkaisen sen silti.
|
|
|
Post by Joonas on Dec 7, 2019 20:26:36 GMT
Eino Hopealinnan kertomaa 7.12.2019
Raviurheilun parissa kasvanut Eino Hopealinna ei ole oikein koskaan ymmärtänyt poikansa intoa kavuta hevosen selkään. Hänestä se tuntuu suorastaan luonnottomalta, sillä hevosen perään on tarkoitettu kärryt, reki tai kyntöaura. Hullun hommaa lähteä sen selkään kiikkumaan ja leikkimään hengellään. Siitä huolimatta mies on yrittänyt antaa poikansa harrastaa melko vapaasti, vaikka joka kerta hän onkin ratsastajaa vinoon katsonut. Ei auta, vaikka kuinka Joonas yrittäisi kertoa, että urheilua sekin on, että kyllä silläkin voi itselleen saada mainetta ja kunniaa. Vaan Eino tietää paremmin. Faktahan on, että juoksijoiden parissa raha kulkee.
Kuluneen vuoden ajan tasaisesti sairastellut Eino on tasaisin ajoin harmitellut vaimolleen ettei kunto enää kestä tallin pitämistä yksin. Ei sillä, etteikö hän nykyisestä tallityöntekijästä pitäisi. Ahkerasti työskentelevä Saga on kaikkea mitä Eino voisi toivoa talliaan pyörittävältä henkilöltä, vaikka samalla mies on itsekseen katkera ettei poikansa osoita samaa mielenkiintoa. Joonaksen muutettua takaisin suomeen alkuvuodesta sekä Eino että Annastiina ilahtuivat perinpohjaisesti poikansa paluusta, ja Eino ennätti jo toivoa että poika olisi tullut järkiinsä. Sen sijaan Joonas palasi sekoittamaan pakan viimeisetkin kortit, levittämään ne lattialle ja pakeni paikalta niitä siivoamatta. Mukanaan hän toi kaksi ohutkoipista kaakkia, joiden päälle Eino ei vieläkään ihan ymmärrä.
"Perkeleen poika", Eino murahtaa sylissään makaavalle Eeva-kissalle. Mies istuu terassilla olevassa kiikkutuolissa villaviltti sylissään, katse suunnattuna tien toisella puolella sijaitsevaan talliin. Eino on sitä mieltä, ettei olisi pitänyt antaa Joonaksen myydä yhtäkään omaa hevostaan pois. Monta hyvää juoksijaa siinä meni ties minne. Kyllä selkäänsä sietää saada, jos yksikin niistä nimistä ilmestyy voittajalistoille tulevaisuudessa.
Eeva kehrää rauhallisesti kovaa vauhtia hämärtyvästä joulukuisesta illasta viis veisaten. Sen on lämmin vanhan isäntänsä sylissä, ja se on tottunut kuuntelemaan miehen huolia jo vuosien ajan. Parempaa kuuntelijaa ei Einolla olekaan, sillä Eevan kanssa hän on kaikki murheensa ja huolensa jakanut siitä päivästä saakka kun mustavalkoinen katti hänen elämäänsä eksyi. Eino huokaa syvään ja pudistaa päätään, sillä Joonaksen suomeen kuljettava arabialainen varsa koikkelehtii tarhassaan menemään jo vähintäänkin kymmenettä kertaa sen samaisen tunnin sisällä. Mustan pikkutamman jalat huitovat jokaiseen ilmansuuntaan, ja sen pomppiva ravi saa sen liikkumaan enemmän ylöspäin kuin eteen. Eino ei voi käsittää, mitä tuollaisella hevosella tekee. Samalla mies päättää, ettei yksikään hänen hevosistaan enää lähtisi tallista ilman että hän niin päättää.
|
|
|
Post by Joonas on Jan 9, 2020 16:37:15 GMT
Vanhuus ei taida tulla yksin Maaliskuu, 2019 Eino Hopealinnan kertomaa
Hevostallin pitäminen ei ole turhan helppoa. On herättävä aikaisin, hevoset ruokittava ja vietävä pihalle. On siivottavaa, korjattavaa, ja aina on joku jolla on vekki jalassa. Rahaa menee, eikä aikaa jää oikein mihinkään muuhun. Annastiina on jo pitkään haikaillut lomasta. Jos vaikka pääsisi jonnekin lämpimään, eikä tarvitsisi huolehtia kopukan kopukasta. Ja kun olisi sitä korjattavaa tässä omassakin torpassa, ja puutarhassakin rehottaa kaikki maailman rikkaruohot valtoimeen.
Johan se on pakko myöntää, että parempia päiviäkin on ollut, ja niitä kaivattaisiin nyt kipeästi. Pellot pitää hoitaa, traktori huoltaa, ja olihan sitä mielessä niitä varsojakin hankkia. Vaikka kunnon juoksija oriita ei tällä hetkellä omassa pihassa kyllä ole, niin aina pitää lähteä muualle sen perässä. Tamman saaminen traileriin on aina yksi päänvaiva, että jää melkein mieluummin reissu tekemättä.
Ei, kyllä se on pakko myöntää, että joskus ei enää yhdet kädet riitä. Tilan myyminen ei tule kuuloonkaan, se on saletti. Mutta ei hevosistakaan raaskisi luopua, ovat ne kaikkine vikoineen kuitenkin ihan mainioita..
Ajatus työntekijänkin palkkaamisesta käväisi mielessä. Annastiina sitä ensin ehdotti, mutta eihän meillä sellaiseen olisi varaa. Jotta yksi tallityöntekijä olisi oikeasti rahansa arvoinen, kyllä hänen ainakin kolmekymmentä hevosta pitäisi itsekseen pystyä hoitamaan. Meillä ei sellaista hevosmäärää edes ole, ja kun itsekin vielä pystyy jotain tekemään..
Joonaksestakaan ei ole toviin mitään kuulunut. Hänet minä tänne kotiin ottaisin, luovuttaisin tilan ilomielin. Fiksu poika se on, kunnianhimoinen ja ymmärtää rahan päälle. Vaan ei hän jostain syystä koskaan ravureista innostunut, vaikka niissähän se raha nimenomaan kulkee. Hirveä hinku sinne hevosen selkään oli päästä jo pienestä penskasta lähtien. Annastiinahan sitä sitten ruokki, kun antoi pojan viilettää pellolla menemään vanhojen juoksijoiden ja työhevosten selässä. Ei meistä kumpikaan enää taida edes pystyä laskemaan montako kertaa se sieltä alas kellahti, mutta aina vaan piti päästä uudelleen.
Vaan eipä sitä kysymättä selviä sekään. Eikä siinä mitään menettäisi, yritetty on ainakin. Jos kuitenkin nyt sitten soitan ja kysyn, tohtisiko hän tänne suomeen palata...
|
|
|
Post by Joonas on Jan 9, 2020 16:39:19 GMT
Äidin vaisto kertoo 29. huhtikuu, 2019 Annastiina Hopealinnan kertomaa
Niin äitinä kuin tilan omistajanakin Annastiina ei voi sanoin kuvata sitä onnea, kun Joonas suostui palaamaan takaisin suomeen ja auttamaan tilan kanssa. Joonas on aina ollut hyväsydäminen, vaikka välillä vähän hankalakin, mutta niinhän ne kaikki nuoret. Äidin vaistoihinsa luottaen Annastiina ei epäillyt hetkeäkään, etteikö hän iän myötä vielä siitä tasaantuisi.
Kauaa Joonaksella ei mennyt ryhtyä suunnittelemaan kaikenlaisia muutoksia ja korjauksia talliin, suomessa hän oli tainnut viihtyä neljän päivän verran kun tallista alkoi kuulua ryske ja pauke. Eino oli tottakai mukana katsomassa, mitä kummaa siellä oikein tapahtui, mutta Annastiina seurasin suosilla sivusta. Tallin pihaan oli parkkeerattu kaksi pakettiautoa korjausfirman logot kyljissä ja huomioväreihin pukeutuneet miehet kävelivät talliin yksi toisensa perästä erilaiset työkalut käsissään.
Vaikka meteli ei kovinkaan kauas rakennuksen sisältä kantanut, kauempana tarhaava Tuuli nosti huolestuneena päätään ja jäi katselemaan tallin suunnalle, vaikka heinää oli edelleen tarjolla. Minun Tuulini, Annastiina aina sanoo, joka on aina ollut luonteeltaan vähän sellainen ahdistuja. Lempeä ja kiltti hän on, eikä tekisi pahaa kenellekään, mutta niin kovin varovainen ja hiljainen luonne, ettei monet häntä ymmärtäisi. Kaikki uusi ja erilainen saa Tuulin aina ihan tolaltaan, ja tammalla kestää useita päiviä selvitä järkytyksestään yli. Ei siis ihme, että se oli ainoa joka jäi remontin ääniä kuulostelemaan epäluuloisena.
“Älä sinä Tuuli murehdi”, Annastiina sanoi tammalle rohkaisevasti ja kurotti kättään lauta-aidan ylitse sitä silittääkseen. Hengenvedon verran se kesti, että vaalea tamma otti askeleen ja painoi turpansa naisen kämmenselkää vasten. “Hyvä siitä tulee. Nyt on kaikki hyvin, kun Joonas on kotona.” Lempeästä äänestä huolimatta naisen katseessa oli häivähdys epävarmuutta. Huoli painoi hänen mieltään kuitenkin; entäpä jos kaikki ei menisikään kuitenkaan niin hyvin? Entäpä jos hevoset, ja tilakin pitäisi kuitenkin myydä? Osaisiko sitä enää elää jossain lähiössä ihmisten ja muiden asuntojen ympäröimänä? Siellä on niin kovin rauhallista ja kaunista..
Kunhan vain Joonas tulee isänsä kanssa toimeen..
|
|
|
Post by Joonas on Jan 9, 2020 16:42:25 GMT
Ei suomen säästä kukaan ilman maneesia selviä 29. huhtikuu, 2019 Joonas Hopealinnan kertomaa
En olisi uskonut, jos minulle olisi vielä muutama kuukausi sitten sanottu, että tulen viettämään kevääni navetasta hevostalliksi entisöidyn rakennuksen tunkkaisilla, ahtailla käytävillä. Tässä sitä kuitenkin olin, heti varhain aamusta lakaisemassa niitä samaisia käytäviä, joiden lattiat olivat vuosien varrella kuluneet epätasaisiksi ja katonrajasta roikkui hämähäkin seittejä. Pääkäytävän hehkulampuista yksi oli sammunut kokonaan, joten pitäisi taas ajaa ostoksille listan kanssa kaikesta, mitä pitäisi vielä ostaa. Alkuvuosi meni remontin yhteydessä, niin vanhempieni kartanon kuin tallinkin. Isä oli innoissaan lämpimistä säistä, sillä hän pääsisi viimein maalaamaan kartanon seinät uudelleen, vaikka samalla mies toivoi jo kovasti sadetta peltojaan ajatellen. Nyt talli alkoi olla jo ihan siedettävässä kunnossa; rikkoutuneet karsinat oli laitettu uuteen uskoon, narisevat ovet rasvattu, varustehuoneeseen hankittu kunnon koukut sekä suitsille että satuloille, ja yleistä irtaimistoa oli ostettu jo vaikka millä mitalla. Nyt se alkoi olla talli jossa saatoin hyvillä mielin omiakin hevosiani säilyttää.
Tai omiani ne kaikki taisivat nyt olla.
Melkein kymmenen vuotta sitten muuttaessani suomesta en ajatellut, että palaisin sinne niin pian, saatika maalaiskylään hevostallia pitämään. Vielä vuosi sitten olin tähän aikaan suunnitellut starttaavani Martin kanssa uuden kisakauden kenttäradoilla, matkustanut Saksasta Hollantiin ja viipynyt siellä kauden loppuun. Toisin kuitenkin kävi, kun vanhempani soittivat ennen vuoden vaihdetta. Kartano täytyy kunnostaa, eikä aika riitä enää täyspäiväiseen hevostalliin. Hevosista he eivät silti halunneet luopua, tai tallista kokonaan, ellei se ole aivan välttämätöntä.
Pyysin saada aikaa miettiä, ja uuden vuoden aattona soitin takaisin. Ehkä kenttäradat odottaisivat meitä vielä vuoden tai kaksi. Martti ja Hera mukanani päädyin muuttamaan Suomeen melko pian päätöksen tehtyäni. Asunnosta ei tarvinnut Saksassa huolehtia, sillä se oli valmentajani kautta vuokrassa. Äkkiä hän siihen uuden vuokralaisen saisi. Suomen päässä odottaisi kotikartano, jossa olisi varmasti niin pitkään tilaa, kunnes löytäisin oman asunnon. Kolkanhoviin saapuessani talvinen maisema sai rähjäisen tallin näyttämään entistäkin kurjemmalta, ja hetken olin ehtinyt epäröidä teinkö väärän ratkaisun. Päivän valossa ja kunnon yö unien jälkeen tilanne näytti valoisammalta, ja näin jälkikäteen täytyy myöntää, että tein oikean ratkaisun jättäessäni tämän kauden väliin. Martti on tuntunut nauttivan vapaistaan täysin rinnoin, hapan ori on jopa ilakoinut tarhassaan niin että katsomaan on täytynyt jäädä.
Maneesia meillä ei ole, mutta sellaisen tahdon ehdottomasti saada ennen talvea. Rakennustyöt laittaisin tulille heti, kun sopiva tekijä löytyy. Ihan kenen tahansa maalaisjuntin en anna maneesia mailleni rakentaa, vaikka isä jaksaakin vakuutella, että kyllä se häneltäkin sujuisi. Tallin kunnostamisen jälkeen tarhat tulivat heti perässä, ja ennen pelkästä langasta tehdyt aitaukset saivat täydellisen muodonmuutoksen valkoisine puulautoineen ja sivuun vedettävine portteineen. Tarhojen pohjat vaatisivat vielä työtä, mutta onneksi kuiva sää on auttanut mudan muuttamisessa ihan siedettäväksi alustaksi. Kenttä olisi seuraavana, ja se ei ihan pikkujuttu olekaan.
Koko kenttää ei ole vuosiin käytetty, joten sen pohja on vähitellen muuttunut epätasaiseksi ja kasvillisuus on vallannut siitä suurimman osan. Rikkaruohojen ja juurien seassa ei edes isän elefantin kokoista shireä liikuteta, mutta ihan viikossa sitä ei kuntoon laitettaisi. Pitäisi kaivaa ojia ettei vesi kerääntyisi kentälle, laittaa koko alue ylösalaisin kasvillisuuden pois saamiseksi, hankkia uusi pohjamateriaali sekä päällikerros, ja uudet laudat, sekä sateen lahottama katsomo pitäisi kunnostaa kokonaan. Suunnitelmissani on kumirouheseos pohja, mikäli sellaisen tekijä suomesta löytyy. Kotona olevien kiireiden takia en ole vielä paljoa ehtinyt ottamaan selvää oikeastaan mistään, mutta nyt aamutallin taputeltuani valmiiksi viimeisen luudan vedon myötä lähdin kävelemään takaisin kartanolle.
Kengät jätin eteisaulaan ja suuntasin askeleeni narisevia lattialautoja pitkin olohuoneeseen, jonka nahkaiselle sohvalle siirryin istumaan ja noukin lasipöydältä valkoisen tabletin käsiini. Mustavalkea maatiaiskissa Eeva hyppäsi pian vierelleni käsivarttani puskemaan huomiota kerjäten, ja toisen käteni vapauttaen siihen hommaan ryhdyin selailemaan netistä tietoa rakennusfirmoista sekä lähipiirin muista hevostiloista. Paikallista olisi turha etsiä, sillä ei täältä päin löydy yhtikäs mitään muuta kuin peltoa ja metsää. Isän mielestä niin kuuluu ollakin. “Sielu lepää”, hän huokaa aina iltaisin takapihalla tummuvaa metsää parvekkeelta katsellen, hiljalleen kytevä piippu vasemmassa kädessä.
Martti on kyllä lomaillut jo tarpeeksi, eikä Heran ratsukoulutuksen aloittamistakaan kannattaisi liiaksi enää venyttää. Jostain pitäisi löytää paikka, jossa ei tarvitse pelätä katkaiseeko hevonen jalkansa vai ei, eikä pelkkä maastossa käyminen ole tarpeeksi pitämään oria kisakentille sopivassa kunnossa. Ratsastuskoulut eivät kävisi, ja maneesi olisi pakko olla sateisen päivän varalle. Ihanteellisesti paikalle pääsisi ratsain, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty. Kolkanhovissa ei ole tainnut vuosikymmeneen olla mitään kunnollista tallia. Kunhan saisin Hopealinnan uuteen uskoon tilanteeseen tulisi muutos, ja voisin avata ovet suuremmalle yleisölle tyhjät karsinat yksityisillä hevosilla täyttämään.
Aikani googlailtuani ja Eevan lähdettyä jo aikoja sitten päädyin ottamaan ylös kolme numeroa. Ensimmäinen vaihtoehto oli ihan lyhyen ajomatkan päässä ja siellä oli sekä kenttä että maneesi. Lyhyen puhelun aikana kuitenkin selvisi, että maneesi oli purettu jo pari vuotta sitten, ja että sivuilla oli väärää tietoa. Lupasin olla uudelleen yhteydessä jos en muualta löytäisi paikkaa, sillä ainakin heillä olisi kenttä jota käyttää. Toinen paikka oli yksityistalli Seinäjoella. Heidän asettamansa hinta kentän ja maneesin kokoon nähden oli niin kallis, että päädyin sivuuttamaan sen. Viimeisenä oli Otsonmäellä oleva Hopiavuoren hevostalli. Se oli kauempana kuin olisin toivonut, mutta senkin voisi ottaa hyvänä harjoitteluna matkustamista varten. Heralle varsinkin.
“Hopiavuori, Eetu”, puhelimesta kuului vastaus muutaman tuuttauksen jälkeen. Taustalla kuului vaimeaa ajoneuvon hyrinää. “Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?” “Kyllä passoo puhuu”, mies vakuutteli ja ajoneuvon hyrinä loppui. Selitin asiani lyhyesti ja selkeästi; tarvetta olisi sekä kentälle että maneesille ainakin kesän yli, mahdollisesti vielä alkutalvenkin. Pitäisi olla mahdollisuus vapaaseen käyttöön kellonajasta ja päivästä riippumatta, sekä tallin tiloja toivoin saavani käyttää mikäli tarve vaatii. “Meil ei oo mithään varauslistoo käytössä sitte, mut kyllä mukahan aina mahtuu. Ratsukootakaa oo nii palajo että ahrasta tulis.” “Juu, tietysti muutkin siihen saa tulla samaan aikaan. Tulisin ihan käymään jos se vaan sopii, niin voidaan sopia maksusta ja muista käytännön asioista”, ehdotin ja nousin sohvalta ylös hakeakseni kynän ja paperia. Haluaisin itse nähdä ratsastuspohjien kunnon ennenkuin lupautuisin mihinkään. “Tuukko vaikka huomenna?” Eetu ehdotti. “Käy, jos siinä aamupäivällä”, kirjoitin löytämäni muistivihon ensimmäiselle tyhjälle sivulle Eetun tiedot ja sovitun tapaamisajan. Mies toivotti hyvää päivänjatkoa johon vastasin ennen puhelun sulkemista. Nyökkäsin itsekseni tyytyväisenä kirjoittamiani tietoja silmäillen. Ehkä koko kesä ei menisikään ihan hukkaan treenauksen kannalta.
|
|
|
Post by Joonas on Jan 9, 2020 17:02:39 GMT
Kyllä täällä kelpaa, ainakin jos ihan pakko on 30. huhtikuu, 2019 Joonas Hopealinnan kertomaa
Odotukseni Otsonmäkeläiselle yksityistallille eivät olleet kovinkaan korkeat. En minä paljoa vaatinutkaan täkäläisiltä talleilta, kunhan kentällä voisi liikuttaa hevosensa kunnolla. Pysäytin autoni selkeän tallirakennuksen parkkipaikalle ja nousin sen kyydistä katseellani Hopiavuoren hevostallia tutkaillen. Se oli isompi kuin odotin, ja yleisvaikutelma oli oikein siisti. Erilainen kuin kotipuolen kiviseinäinen vanha navetta, eikä yhtään huonolla tavalla. Voinen siis sanoa olevani positiivisesti yllättynyt ensivaikutelmasta, jonka Hopiavuoresta sain.
Kauaa en joutunut pihalla yksin seisoskelemaan kun tallin nurkalta ilmestyi vaaleahiuksinen, hyvin suomalaisen näköinen mies. Hän ei kuluttanut aikaa ihmettelyyn, vaan marssi oitis luokseni kättelemään ja esitteli itsensä Eetuksi. Lyhyeiden esittelyjen jälkeen päätimme yhteistuumin lähteä katsastamaan ensin kentän. Sen koko, ihan tarkalleen, kiinnosti minua, sekä pohjana käytetty materiaali. Eetu vastaili kysymyksiini sitä mukaa mitä niitä hänelle keksin heittää. Vahva murre ei suinkaan ollut minulle vieras, mutta oudolta se pitkän ajan jälkeen kuulosti. Vaikka niinhän äiti ja isäkin sanoivat, että minä se oudolta kuulostan, kun en enää kuulemma osaa suomea kunnolla puhua. Hiekkapohjainen kenttä oli kooltaan riittoisa, sekin oli isompi kuin mitä oletin. ”Ja estekalustoa teiltä löytyy?” utelin kävellessäni kenttää poikki Eetu mukanani. ”Joo, tuolla maneesin pualella. Kyllä niillä kelepaa hyppiä vaikkei ihan uusia ookkaan”, Eetu nyökkäsi päällään ja hieraisi toisella kädellään niskaansa. ”Mennääkö kahtomaha seki?”
Tosiaan, estekalusto ei ollut enää uusimmasta päästä. Puomit olivat kuluneet, maalipinta alkanut halkeilemaan, mutta ihan ehjiltä ne noin muuten näyttivät. Tolpatkin pysyivät ihan omin voimin pystyssä ja jaksoivat puomeja kannatella. Maneesi oli aika vaatimaton, mutta ihan asiansa ajava. Mitäpä esimerkiksi valtavalla katsomolla olisi siellä tehnyt? ”Ihan hyvältä tää vaikuttaa”, totesin nyökäten siirtyessämme taas pihan puolelle. ”Peltikattoko toi on?” nyökkäsin vielä maneesin suuntaan. ”Joo, vähän se rämäjää tuulella”, Eetu myönsi. ”Eipä tuo haittaa, hyvä vaan tottua siihenkin. Mitenkäs sitten se maksu? Varmaan ihan kuukausittain, kiinteä summa?”
Olisin ollut jo valmis lyömään kättä päälle ja lähtemään takaisin kotia kohti, mutta Eetu päätti pyytää vierailulle tupansa puolelle ja sopimaan näistä asioista kahvikupin ääreen. Oletin, että saisimme olla rauhassa, mutta taloon astuessani vastaan juoksi ensimmäisenä kaksi koiraa. Toinen sekarotuisen näköinen ja toinen pieni pinseri, jotka molemmat tervehtivät meitä innoissaan. Keittiön puolella pöydän ääressä istui punahiuksinen nainen ja kiharapäinen mies, jotka molemmat tervehtivät minua hymyillen. Melko pian sen jälkeen he poistuivat, kaiketi antaakseen meille rauhan sopia viralliset asiat keskenämme. Tosin, kahvin äärellä suullisesti sovitut asiat eivät tunnu kovinkaan virallisilta.
Melko nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen sopivasta hinnasta. En etukäteen osannut arvella millainen Hopiavuoren isäntä raha asioistaan olisi, mutta hänen asenteensa oli tarkka, sen verran jämerä, ettei häneltä ihan helpolla pääsisi viemään välistä, mutta myös sopivan joustava. Erinomainen piirre bisnes mielessä. Lopputulos oli kuukausittainen kiinteä summa, joka oli mielestäni hintalaatusuhteeltaan ihan sopiva. Huomisesta lähtien kenttä sekä maneesi olisi myös Hopealinnan käytössä. Kättelin Eetua vielä ja kuistilla tiemme erkanivat, kun hän jatkoi matkaansa kohti tallia ja minä kuljin autolleni.
Heti huomenissa lastaisin Martin traileriin ja ottaisin orin säännölliseen liikutukseen. Ei minulla parempaakaan tekemistä näin vapun alla ollut.
|
|