|
Post by Joonas on Mar 24, 2021 9:28:20 GMT
Yhteenveto vuodesta 2019
Vuosi, kun Hopealinnassa alkoi taas tapahtua. Joonas palasi Saksasta suomeen kilpaorinsa Martin, sekä vuotiaan arabivarsa Heran kanssa. Innosta ja tarmosta puhkuen nuori Hopealinna alkoi heti laatimaan suuria suunnitelmia vanhempiensa hevostilalle, vaikka oli hädintuskin saanut matkalaukkunsa purettua. Eino ja Annastiina seurasivat jännityksen sekaisin tuntein poikansa aikeita vetää rikkaruohoihin peittynyt sekä vuosien saatossa pakkasen routima kenttä täysin uuteen uskoon, ja talli myös, ja rakentaisipa hän vielä maneesinkin pihapiiriin. Ennen sitä Joonaksen oli kuitenkin pakko päästä treenaamaan, eikä hän suostunut hevosensa jalkoja hajottamaan koppuraisella kentällä tai tyytymään pelkkään peltoon. Tuumasta toimeen, ja Joonas oli pian tehnyt sopimuksen Otsonmäkeläisen Eetu Hopiavuoren kanssa, että saisi vuokrata hänen tallinsa maneesia sekä tarvittaessa kenttää määrittelemättömän ajan.
Vaan pian selvisi, etteivät suuret suunnitelmat ottaisi tuulta alleen. Tallissa heilui saha ja vasara päivästä toiseen, toisinaan ahkerammin ja toisinaan.. No, työtahti oli verkkainen, vaikka Joonas olikin palkannut alan ammattilaiset asialle. Syy tosin saattoi olla itse tuhlaajapojassa ja hänen epämääräisissä ohjeissaan sekä ideoissaan; olisihan talliin nyt vähintään yksi infrapuna solarium saatava. Vähitellen remonttityöt jäätyivät, ja talli jäi epämääräiseen kuntoon, kentästä puhumattakaan.
Mistä lie ikävän taudin saanut, mutta Eino alkoi kesän aikana sairastelemaan. Ensin mies oli sitä mieltä, ettei hän mitään lepoa tarvitsisi, pellot pitäisi hoitaa ja jonkun täytyi hänen hevosiaan ajaa. Siis niitä hevosia, jotka vielä olivat jäljellä. Joonas oli oman käden oikeudella myynyt kourallisen isänsä suomenhevosia, joilla ei hänen sanojensa mukaan ollut tehnyt mitään. Tästä katkeroitunut Eino oli ollut jo heittämässä poikaansa ulos hänen tiluksiltaan, takaisin sitten vaikka sinne Saksaan, mutta Annastiina oli toiminut järjen äänenä ja sopinut - ainakin jonkinlaisen - rauhan kaksikon välille. Eino oli lopulta päätynyt vuoteen omaksi, ja niin talli oli jäänyt tyystin Joonaksen harteille.
Se ei ollut Annastiinan mielestä laisinkaan hyvä ajatus. Vaikka nainen poikaansa koko sydämestään rakastikin, hän tiesi ettei Joonas ollut paras kantamaan vastuuta ja häntä huoletti, että poika saisi vielä päähänsä tyhjentää koko tallin, joka taatusti särkisi Einon sydämen. Niinpä apuun soitettiin Saga Isberg, Hopealinnan perheen vanha tuttu. Saga, joka oli ennen soittoa asunut Norjassa, ei ensin ollut ajatuksesta laisinkaan innoissaan. Saatuaan kuitenkin rauhassa ajatella asiaa oli Saga suostunut, jollain ihmeen kaupalla. Niinpä nainen matkasi takaisin Suomeen, jossa hän kuitenkin sai hyytävän vastaanoton Joonakselta. Kaksikko oli aikoinaan lähtenyt eri teille varsin riitaisissa merkeissä, ja vanhat kaunat eivät olleet missään vaiheessa kaikonneet. Tästä huolimatta Saga oli tullut jäädäkseen. Itsepäinen nainen ei paljoa Joonaksen vihoittelusta välittänyt, vaan hän asettui saman katon alle kolmen Hopealinnan kanssa asumaan vanhaan kartanoon.
Siitä se sitten lähti, lumipallo vyörymään. Sagan astuessa seuraavana päivänä talliin nainen tajusi, että työtä olisi enemmän kuin tarpeeksi, eikä se hoituisi itsekseen. Niin alkoi armoton suunnittelu ja kunnostus, Saga soitteli ympäriinsä tarkistellen rakennuslupia, etsien firmoja, materiaaleja, vertaili hintoja, ja hoiti siinä ohessa hevoset. Tyrmistyneenä Joonas tunsi, että hänen varpailleen astuttiin ja oikein olan takaa. Saga oli vienyt hänen paikkansa luvatta. Nuori mies pakkasi Martti- orinsa autoon ja lähti, hädintuskin edes kertoen minne oli matkalla. Muutaman viikon Joonas vietti toisaalla valmentautuen niin, että hiki lensi sekä hevoselta että ratsastajalta. Siitä taisi kuitenkin olla hyötyä, sillä takaisin palatessaan niin Joonas kuin, ihme ja kumma, Marttikin vaikuttivat tyytyväisemmiltä.
Näihin aikoihin myös ratsuttajaksi palkattu Jesse Lehtoniemi pyöri melko aktiivisesti tallin arjessa mukana. Vähäpuheinen ja kylmän oloinen nuori mies kävi liikuttamassa sille päivälle määrätyt hevoset, hoisi ne, ja lähti. Joonakselle tämä kävi, sillä sitä varten hän oli Jessen alunperin palkannutkin. Saga sen sijaan oli tyytymätön, sillä hänhän tallissa viipyi enemmän eikä Saga kestänyt, että siellä oleva ainoa ihminen hänen lisäkseen ei sanonut sanaakaan. Itsepäisesti hiillostaen Saga alkoi saamaan Jessestä irti sanan jos toisenkin, ja välillä hän onnistui soluttautumaan mukaan jopa maastoon ratsastamaan. Vaikka alkuun Sagan ahdistelu tuntui Jessestä äärimmäisen epämiellyttävältä, ei hän onnistunut naista loputtomiin välttelemään ja vähitellen, kovaa pintaa hioen Saga onnistui pääsemään Jessen suojamuurin läpi. Ajoittain oli mahdollista kuulla kaksikon jopa juttelevan, ihan kuten normaalit ihmiset, tallissa. Ja vaikka Jesse oli virallisesti Joonaksen palkallinen, oli Saga ottanut hänen työllistämisensä asiakseen ja näinollen Jesse alkoi myös auttamaan tallitöissä.
|
|
|
Post by Joonas on Mar 24, 2021 9:43:11 GMT
31.5.2019 Ehkä ilman työntekijää on sittenkin parempi
Joistain hevosista olisi pakko luopua. Aikani summia ja laskelmia pyöriteltyäni en nähnyt muuta vaihtoehtoa, jos halusin saada maneesin edes aluilleen ennen talvea. Kuukaudet vierähtäisivät nopeasti jos en nyt alkaisi tosissani sitä suunnittelemaan, ja ennen kuin huomaisinkaan talvi olisi tullut eikä pihassa olisi vieläkään omaa ratsastusaluetta. Siihen en ryhtyisi. Martti ei pidä sateesta tai kylmästä yhtään sen enempää kuin itsekään, ja sietää niitä vain jos on ihan pakko. Pakko ei olisi, jos myisin pari hevosta. Jonnan voisi myydä, se on lupaava nuori tamma jolle varmasti löytyisi ostaja. Manattu sen sijaan.. Ehkä siitokseen, muuta rähjäisen näköisestä orista ei saisi. Riiviölle minulla ei riitä aika, mutta isä ei siitä suostuisi luopumaan. Varsa on kuitenkin isän viimeisin kasvatti, joka varmasti viimeiseksi jääkin. Olkoon siis, kaksi on hyvä alku.
Oveen koputettiin. “Se on auki”, vastasin kohottamatta katsettani kohottamatta. “Hei Joonas.” Se ääni sai minut kuitenkin nostamaan katseeni tietokoneen näytöstä. Ei minun olisi tarvinnut niitä mustia hiuksia ja ruskeita silmiä nähdä tunnistaakseni puhujan. Hänen kasvoillaan oli varovainen, mutta ystävällinen hymy. “Saga.” Ääneni oli kuiva räpäyttäessäni silmiäni lähes epäuskoisena. Olinko nukahtanut jossain vaiheessa? Tämän oli pakko olla unta. Pahaa sellaista. “Minäpä minä”, hän vastasi keveämmin, ihankuin se helpottaisi kiusallista tunnelmaa. Käsin työntämällä siirryin pyörien päällä liikkuvan tuolin kanssa pöydästä kauemmas ja hitaasti kohottauduin jaloilleni. Ei se tainnut olla unta. Huoneeseen oli naisen saapumisen myötä levinnyt vieno makea hajuveden tuoksu. “Mitä sä teet-..” “Sun äitisi soitti. Tarjosi töitä, tallista siis”, Saga siirsi kätensä selkänsä taakse ja kallisti päätään. Hän hymyili edelleen.
Suustani karkasi epäuskoinen ja lyhyt nauru. “Ei käy”, pudistin päätäni tiukasti. “En ota sua töihin. En mistään hinnasta.” “Annastiina ja Eino lupasi jo. Sanoivat että tarvitset apua”, hymy Sagan kasvoilla levisi. Hänen huulensa oli tummaan punaan maalattu, yhtä tarkasti ja virheettömästi kuin vuosiakin sitten. “Mä tulin katsomaan nyt tallia. Eikö sulle kerrottu?” “Ei kerrottu ei”, ääneni oli kireä. Saga näytti tietävänsä, että hän oli jo voittanut. Äiti ja isä rakastavat häntä, eivätkä varmasti kuuntelisi vaikka miten laittaisin vastaan. Vaikka miten talli onkin nyt minun.
Minun tallissani Saga sitten lopulta kiersi katselemassa minun hevosiani. Arvostelemassa minun tilojani. ”Aika vanha”, nainen totesi hetken ympärilleen katseltuaan tallin pääkäytävällä. Teki mieli tokaista että itse olet, ja olisin saattanutkin jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi. Nyt tyydyin vain huokaisemaan. ”Niin, vanhasta navetasta uudistettu vuosia sitten. Kaikkea ei ole ehditty vielä kunnostaa.” ”Jätitkö kisaamisen tosiaan tämän takia?” Sagan ruskeat silmät kohtasivat omani. Ne näyttivät rehellisesti uteliailta, mutten jäänyt katsomaan. Jatkoin matkaa näyttääkseni mistä mikäkin tallissa löytyy. ”Mä hoidan ruokinnan. Karsinat siivotaan joka päivä aamulla, ja tarhat tarpeen mukaan. Palkka kuukausittain kiinteänä, eikä siitä keskustella.”
Matkamme jatkui tarhoille. ”Onko toi Martti?” Saga kysyi jo pitkän matkan päästä kimon nähdessään. ”Se on lihonut.” ”Saga”, pysäytin naisen mukanani, mutta hän ennätti keskeyttämään minut taas ennenkuin kerkesin sanoa asiani. ”Odota, mä tiedän mitä sä aiot sanoa. Mä olen täällä töiden takia vaan, ihan oikeasti.” Hän näytti vakavalta. En silti uskonut. ”Etkö sä miltään muulta tallilta töitä saanut? Miksi sä edes olet suomessa?” ”En mä ollutkaan, ennenkuin Annastiina soitti. Sovittiin, että mä tulen tänne töihin.” Saga virnisti ja jatkoi matkaansa. Nainen seisahtui seuraavan kerran varsojen tarhalle ja jäi lepertelemään niille, varmasti tietoisena siitä että olisin itse ollut mieluummin missä tahansa muualla.
”Noniin.. Oliko teillä puhetta milloin sä aloitat?” kysyin viimein kierroksen päätyttyä. ”Huomenna”, Saga vastasi ja sukaisi pitkät hiuksensa olkansa ylitse. Huomenna jo? Pudistin lyhyesti itsekseni päätäni. Voin vain toivoa että Saga kyllästyisi maalaismaisemaan pian ja jatkaisi matkaa, tai palaisi sinne mistä hän tulikin. ”Huomiseen sitten”, totesin lyhyesti ja lähdin kävelemään takaisin kartanoa kohti. Kuulin askeleiden seuraavan, ja käännyin kartanon pihassa uudelleen ympäri. ”Mä olen nyt tosissani, sulla ei ole asiaa tänne sen enempää-..” ”Eikun mä asun täällä.” Sillä kertaa Sagan hymyssä oli jotain pirullista. Käärme se nainen oli, kiero ja juonitteleva, jonka hän kätki suloisen ulkomuodon alle. ”Mitenniin asut täällä?” En ollut uskoa korviani. En saattanut käsittää mistä ihmeestä hän puhui. ”Niin, Annastiina lupasi että voin asua vierashuoneessa siihen saakka, kunnes löydän asunnon.” Saga käveli ohitseni hiuksiaan heilauttaen ja katosi sisälle kartanoon.
Tallityöntekijänä häntä olisin vielä voinut sietää, mutta että joutuisin katselemaan häntä vielä kotonakin? En tiennyt suuttuako vai nauraa, sillä se on viimeisin asia minkä ajattelin tapahtuvan. Todennäköisemmäksi olisin uskonut jos isä sanoisi myyvänsä kartanon ja tallin, ja äiti alkaneensa vihaamaan puutarhassa puuhastelua. Tiesinhän minä, ettei hän tänne pelkän työn perässä tullut.
|
|
|
Post by Joonas on Jun 30, 2021 9:14:49 GMT
2019 Joonas palasi Saksasta suomeen kilpaorinsa Martin, sekä vuotiaan arabivarsa Heran kanssa auttamaan vanhempiaan tallin pyörittämisessä. Ensimmäisenä Joonas lähti kunnostamaan iän runtelemaa tallirakennusta sekä suunnittelemaan kentän- sekä maneesin rakennuttamista rikkaruohojen valtaamalle tontille. Joonas teki sopimuksen maneesin vuokraamisesta Hopiavuoren Eetun kanssa Otsonmäellä, automatkan päässä olevalle Hopiavuoren hevostallille. Vähitellen rakennustyöt hiipuivat tuhlaajapojan epämääräisten ohjeiden ja vaatimuksien vuoksi ja talli jäi melko keskeneräiseen kuntoon. Tuskastuneina poikansa kyvyttömyyteen kantaa vastuuta Eino ja Annastiina soittivat Sagan apuun, joka hyppäsi puikkoihin mahdottomalta tuntuvan työn edessä - etenkin, kun hänen ja Joonaksen historia on kaikkea muuta paitsi sopuisa... Hitaasti mutta varmasti Sagan määrätietoisuuden vuoksi tallin remontti lähti taas etenemään. Joonaksen haaveet kentästä ja maneesista kuopattiin, ja sen sijaan Saga käytti viimeiset vähäiset resurssit tallin läheisen, aikanaan omatekemän radan kunnostukseen.
Jesse palkattiin ratsuttamaan tallin ratsuhevosia. Vähäpuheinen, kylmänkin oloinen nuori mies kävi tekemässä työnsä juuri mitään puhumatta. Rahatilanne oli hankala. Nuoren arabitammansa Heran lisäksi Joonas päätyi myymään muutamia isänsä hevosia ilman isänsä viimeistä lupaa kysymättä, joka tulehdutti Einon ja Joonaksen välejä entisestään. Kesän aikana Eino alkoi sairastella. Miehen kunto heikkeni ja jaksaminen hupeni, eikä sille tuntunut löytyvän lääkäreiden tutkimuksissa mitään syytä. Mies päätyi vuoteen omaksi ja Joonas lähti muualle suomeen valmentautumaan Martin kanssa. Saga otti enemmän tallista vastuuta. Vuoden lopussa Joonas sai kutsun Zenissä järjestettävään gaalailtaan, jonne (ihme kylläkin) hän päätyi pyytämään Sagan mukaansa. Kaksikon palatessa gaalasta jokin tuntui muuttuneen. Heidän välillään ennen käsinkosketeltavissa ollut kireys tuntui hellittäneen.
2020 Tallin remontti oli edistynyt tasaiseen tahtiin ja tilanne alkoi näyttää jo melko hyvältä. Muutamia kompromisseja oli täytynyt tehdä ja ylimääräisistä hienouksista oli luovuttu. Saga oli priorisoinut tallin ravihevosia ajatellen, kun Joonaksen alkuperäinen suunnitelma olisi hyödyttänyt lähinnä häntä itseään ratsujensa kanssa. Einon kesäinen sairastelu oli jatkunut useamman kuukauden, mutta onneksi mies kuitenkin parani. Joskaan enää hän ei vietä tallissa aikaa kuin muutamia hetkiä, sekä päävastuu hevosten ajamisesta oli siirtynyt Sagalle. Vielä ajoittain Eino itsekin kiipeää omien silmäteriensä kärryille, sillä kokonaan hän ei ole valmis ajamisesta luopumaan. Einon siirtyessä enemmän taustajoukkoihin oli selvää ettei Saga yksin ehtisi kaikkea tehdä. Apuun hälytettiin Åke, Einon ystävä jo vuosikymmenten taa, joka lupautui tulemaan auttamaan hevosten valmentamisessa vain toistaiseksi. Olihan Åkella oma talli Ruotsissa jota hän poikansa kanssa piti. Kesän loppupuolella alkoi talli viimeinkin olla valmis, mutta niin alkoivat rahatkin olla loppu. Piti saada hevosia juoksemaan - ja pian. Saga, henkeen ja vereen kouluratsastaja, alkoi nyt todenteolla ajaa Åken kanssa Hopealinnan hevosia, tavoitteena saada niistä mahdollisimman moni radalle, ja vieläpä sijoille. Tällä välin Joonas oli väistänyt jo enemmän yhteistyöllä syrjään tallin toiminnasta. Jopa hänen täytyi myöntää että Sagan työpanos oli vertaansa vailla. Niinpä Joonas itse keskittyi muiden ratsukoiden valmentamiseen etenkin esteillä sekä hoitamaan paperityöt ja muut toimistoasiat.
Tallin arki alkoi viimein tuntua suhteellisen sujuvalta. Muutama yksityishevonen vieraili tallissa hetken verran, kunnes ne jatkoivat taas omistajineen matkaa. Åkea alkoi tuskastuttaa elämä suomenhevosten ympäröimänä. Mies kaipasi takaisin omien lämminveristensä maailmaan - asia, jota Eino ei saattanut mitenkään ymmärtää. Jesse kävi edelleen ratsuttamassa niitä muutamia jäljelle jääneitä ratsuja. Ravureidenkaan määrä ei päätä huimannut, ja uutuuttaan hohtavat karsinat ammottivat tyhjinä. Oli selvää, että hevosia pitäisi saada lisää. Mutta mistä raha, tai aika niiden kaikkien valmentamiseen? Saga oli jo nyt hukkua tallitöihin, eikä Åkenkaan vuorokaudessa ollut tunteja yhtään sen enempää.. Loppuvuoteen mennessä sen hetkiset juoksijat oli kuin olikin saatu kilpailemaan jo lähes rutiininomaisesti ja sijoituksiakin alkoi tulla. Eino oli haljeta ylpeydestä nähdessään omien hevostensa pärjäävän, vaikka tietenkään mies ei tästä mitään suurta numeroa tehnyt. Kisatilanteissa Åken lisäksi ohjastamassa kävi Andy Jordan, Åken kautta tuttu ja ammatissaan pätevä kolmikymppisen paremmalla puolella oleva mies. Myös ajoittain Eino itse kävi ohjissa lämmittelyssä, joskus jopa kilparadalla asti mikäli miehen jaksaminen sen periksi antoi. Itsepäinen, ei voi muuta sanoa.
2021 Oli selvää, ettei Åke ollut enää mihinkään lähdössä. Mies oli niin syvällä Hopealinnan toiminnassa ja kehitti kokoajan uusia ajatuksia, milloin tallia ja milloin hevosten valmentamista ajatellen. Tallin karsinat alkoivat vaivihkaa täyttymään Åken omista hevosista jotka hän kuljetutti ruotsista suomeen. Työtä siis riitti, ihan niinkin paljon että ratsuttajan virkaa toimittanut Jesse joutui myös opettelemaan ajamaan. Kumma kyllä, hän näytti kärryillä istuessaan paljon tyytyväisemmältä kuin satulassa. Hevoset juoksivat kisoissa aina kun mahdollista, välillä paremmalla ja välillä heikommalla menestyksellä. Rahatilanne alkoi kuitenkin tasaantumaan. Ajoittain oli jopa mahdollista nähdä Joonaksen hymyilevän kun hän piipahti käymään tallissa. Martti, tuo Joonaksen uskollinen kilparatsu, oli saanut nauttia pitkästä kesästä ja rennoista maastoretkistä Sagan kanssa. Edes se, että ori oli alkanut kasvattaa lihasten sijaan mahaansa ei tuntunut olevan Joonakselle enää niin iso asia. Ken tietää mitä hän oikein suunnittelee..
Talliin tarvittiin lisää apukäsiä, siitä ei päässyt enää mihinkään. Åke oli mennyt ja muuttanut kaikki hevosensa Hopealinnaan, ja nyt tarvittiin jokainen vapaa karsina omien hevosten käyttöön. Pitkään Hopealinnassa asustanut Biffe joutui muuttamaan omistajansa Milanin kanssa toiseen paikkaan tästä syystä, vaikka Saga etenkin piti Milanista hevosineen kovasti. Onneksi ratkaisu työntekijän puutteeseen löytyi kuitenkin helpommin kuin kukaan olisi uskaltanut ajatella. Hopiavuoren tallilla töitä tekevä Camilla oli vailla ravitallia opintojensa vuoksi, eikä Saga miettinyt kahta kertaa toivottaessaan naisen tervetulleeksi. Vaikkei Camilla täyspäiväiseksi työntekijäksi tullutkaan, siitä oli jo paljon apua että hevosia oli ajamassa sekä tallitöitä tekemässä yksi ihminen lisää. Saga perehdytti Camillan tallin tavoille. Tovin Camilla ajoi Sagan opastuksen alla pääasiassa tallin helpompia hevosia. Åken huomattua naisen potentiaalin mies alkoi itse opastaa Camillaa, jonka jälkeen Camilla sai alkaa ajamaan varsoja sekä myös osaa Åken omista hevosista.
Kesäksi orivarsat lähtivät Seinäjoelle laitumelle. Tällöin ajatus pihaton rakennuttamisesta hiipi Sagan mieleen, sillä se helpottaisi tallin arkea. Tuumasta toimeen. Pihattoa lähdettiin rakennuttamaan tontille, jonne olisi tarkoitus laittaa nuorimmat kasvamaan. Tällä kertaa täsmällisen suunnittelun, rakennuslupien hoitamisen sekä asiansa osaavien urakoitsijoiden palkkaamisen ansiosta pihatto nousi pystyyn helpottavan nopeasti, ennen syksyn tuomia kylmiä säitä. Syksyllä talliin muutti pitkästä aikaa ensimmäinen yksityishevonen Essi omistajansa Niinan kanssa.
|
|
juki
New Member
Posts: 4
|
Post by juki on Oct 4, 2021 18:09:53 GMT
Lokakuu, 2021 Kolme nuorta oria
Kello oli hädintuskin seitsemän kun Hopealinnan tallissa kävi jo tohina. Tallimestari Saga kuljetti hevosia tasaiseen, ripeään tahtiinsa ulos tarhoihin, Åke viimeisteli päivän ensimmäisen ajettavan valjastusta, Sagan saluki Puma haukkui jossain tallin takana pellon laidalla oleilevia kurkia, sekä Juki päivitti tallin seinällä olevalle valkotaululle sen viikon ajolistaa. Vain Eeva-kissa tuntui ottavan rennosti, makoillessaan silmät suljettuina loimihyllykön suojissa. Ei aikaakaan kun kartanon puolelta Annastiina toisi kahvia ja voileipiä tallin uurastajille, ja Einokin mitä todennäköisimmin tulisi vähintäänkin katsomaan miten hänen suosikkihevosensa liikkuvat ajossa. Joonas oli jälleen lähtenyt valmentamaan jonnekin toiselle puolelle suomea, eikä tulisi takaisin kuin vasta viikon päästä.
“Huomenta”, tallin ovilta kuului reippaan askelluksen tahdittamana. “Camilla, huomenta”, Juki vastasi ensimmäisenä. Åke - tapansa mukaan - ei sanonut mitään, ja Saga tervehtisi naista palattuaan takaisin tallin puolelle. “Sä täällä taas näin aikaisin”, Juki jatkoi ja kääntyi katsomaan Camillaa. Vanhaniemi oli käynyt Hopealinnassa jo useamman kuukauden, etenkin Sagan onneksi ja helpotukseksi. Kun Camilla oli kysynyt harjoittelupaikkaa tallilta opintojensa puolesta Saga oli hihkua riemusta, sillä viimeinkin se tietäisi vähän helpotusta tallin nykyiseen melko hektiseen arkeen. Hoitihan Saga pääasiassa kaiken tallin puolella itse, karsinoiden siivoamisesta hevosten tarhaamiseen, ruokkimiseen, liikutukseen, ja kaikkea siltä väliltä. Joskin olihan hänellä jo apukäsiä etenkin ravureiden kanssa, Åken ja Jukin hoitaessa suurin osa niista, ja Jesse kävi ajoittain edelleen ratsastamassa Joonaksen hevosia sekä tarvittaessa ajamassa. Mutta silti, kaikki apukädet olivat enemmän kuin tervetulleita. “Joo”, Camilla vastasi ja siirtyi jo tottuneesti tutkimaan Jukin selän takana olevaa valkotaulua. “Ketkä ajetaan ekana?” “No oikeestaan - ootas, käydään tuolla.”
Juki itse oli tullut Ruotsista isänsä perässä vain kuukautta ennen Camillan ilmestymistä Hopealinnaan. Åken innostuttua ohjastamaan ystävänsä Einon hevosia suomessa ihan tosissaan, oli mies muuttanut vähitellen omat lämminverijuoksijansa Holmbergien tallilta. Sillä välin Juki oli pyörittänyt tallia ruotsin puolella ja saapui suomeen vasta viimeisten hevosten lähdettyä. Siihen mennessä Juki oli ehtinyt nähdä Camillaa vain muutamia kertoja, sillä alussa Camillan perehdyttämisestä tallin tavoille oli vastuussa Saga. Camillan käydessä tallilla pari kertaa viikossa ei juuri ollut jättänyt aikaa syvemmälle keskustelulle, mutta silkkaa uteliaisuuttaan Juki oli pyrkinyt vaihtamaan naisen kanssa sanan siellä, toisen täällä.
Eipä aikaakaan kun Åke oli huomannut Camillan potentiaalin. Nainen oli saanut alussa ajettavakseen tallin säyseimpiä ja helpoimpia hevosia. Lähinnä Einon suomenhevosia sekä ajoittain Åken eläköitynyttä Vari- ruunaa, mutta mitä enemmän Åke seurasi Camillan toimia sitä vakuuttuneemmaksi mies tuli että hän osasi hommansa. Ja se ei ole ihan pikkujuttu, Åken vakuuttaminen siis. Se mies ei turhia kehuja jakele.
Ravitallin käytävää pitkin kävellessään Juki kävi päästämässä Tsaarin irti, jonka kärryillä Åke odotti valmiina. Camilla seurasi perässä, tietämättä tarkalleen mitä odottaa, varsinkin kun Juki johdatti hänet ulos tarhoja kohti. “Olisitte nyt ottaneet ees yhden hevosen samalla mukaan!” Saga huusi marssiessaan kauimmaisten tarhojen luota. Naisen nopeasti päälaelle hutaistu poninhäntä oli löystynyt aamun vilskeessä niin, että mustia hiussuortuvia roikkui hänen kuumuudesta punehtuneilla kasvoillaan. “Sori! Ei ehdi nyt”, Juki virkkoi. Hän pysähtyi vasta viimeisen tarharivin kohdalla ja kääntyi katsomaan Camillaa, kasvoillaan veikeän näköinen hymy. Hetken Camilla odotti hiljaa että saisi jonkun selityksen miehen käytökselle, mutta kun sitä ei tullut, hän itse avasi suunsa. “Mitä me odotetaan?” “Mä kuule vähän mietin sellasta”, Juki aloitti ja kääntyi katsomaan tarhassa olevaa kolmea lämminveriruunaa. Hän kohotti kätensä lanteilleen, selvästi tyytyväisen näköisenä. Itseensä vai hevosiin, sitä Camilla ei osannut sanoa. “Nää kolme olis nyt sulle.”
Camilla ei ollut varma mitä sanoa. Tai edes mitä Juki sillä tarkoitti. Nainen pysyi hiljaa, joka sai Jukin jatkamaan. “Niin siis, mä aattelin että sä saisit ajaa näitä. Vaikka kaikkia, tai yksi. Ei oo niin väliä.” Jukia hymyilytti. Mies selvästi oletti, että Camilla olisi asiasta ainakin ihan tyytyväinen, ellei jopa innoissaan. Naisen katse kiersi hevosissa. “En susta tiiä, mutta mun mielestä sulle vois sopia lämminverinen parempi kuin suomenhevonen. Eikö?” Jukin kasvoilla oli edelleen samanlainen veikeä virneenpuolikas. Mies kallisti päätään ja tunkaisi kätensä syystakkinsa taskuihin.
“Mm. Siinä oot oikeessa”, Camillakin myönsi. Hän siirtyi aidan vierelle ja ojensi kätensä kaksikkoa tervehtimään tullutta punaista pikkuoria, jolla oli hauskat valkeat päänmerkit. “Kerro vähän näistä jotain?”
“Siinä on Fiesta. Se on mun. Se on tosi kiva ajaa, jos osaa tehdä muutakin kun vetää. Isä ei sitä voi ajaa, ne ei tuu toimeen. Se kans tykkää ihmisistä.” “Jos haluut varman ajohevosen, niin Kossu, toi ruunikko, on just oikee. Se on isän, mutta kaipais lisää liikuntaa. Tosi rohkee ja rento, vähän jotain sanottavaa sillä on takapäässä mutta ihan hyvä se on.” “Ja no, sit on vielä Malibu. Sen piti olla mun ykkönen, mutta mä en saa sitä juoksemaan tarpeeks hyvin. Ja se on sit meidän välinen salaisuus. Vähän se on sellanen herkkis, ihan hyvä ajaa mutta radalla se jotenkin säästelee itseensä.”
“No, mitäs sanot? Oisko näistä joku joka sua voisi kiinnostaa?” Juki sanoi lopulta ja jäi odottamaan Camillan vastausta, vähintäänkin innoissaan.
|
|
Camilla
New Member
Harjoittelijana
Posts: 3
|
Post by Camilla on Nov 22, 2021 23:04:16 GMT
Kolme nuorta oria -jatke Jukin pätkälle
Minä nautin Eetun minulle antamasta vastuusta ja luottamuksesta, mutta oli jollain tapaa terapeuttista, että sain Hopealinnassa olla se uusi ja tyhmä. Åke ja Saga määräsivät, kenet hevosista ajaisin sinä päivänä tai keiden karsinat pitäisi siivota. Minusta oli tullut omien tapojeni orja oltuani Hopiavuoressa töissä ties kuinka ja kauan. Olin ehkä yllättynyt, kuinka hyvin olin viihtynyt siellä. En edes osannut kaivata muualle. Hopiavuoressa ei vain voinut opiskella raviohjastajaksi. Se oli vain fakta. Eikä sillä pari päivää viikossa Hopealinnassa pyöriessä tekivät hyvää. Hopealinnassa pysyin helpommin henkilöiden nimien perässä kuin Hopiavuoressa, vaikka jokaisen hevosen nimen muistin sekä niiden tavat ja kuinka niiden kanssa piti toimia. Oli myös virkistävää nähdä, kuinka talliasioita pystyi tekemään eri tavalla kahdessa eri paikassa. Miten Saga organisoi ruokien jaon tai miten hän aloitti aamunsa.
En kyennyt tekemään sitten Hopealinnassa aloitettuani enää vuoroja Ilonassa, mitä nyt kävin kerran kuussa keräämässä hyvät tipit jekkupattereista ja irmoista. Yövuorojen ja aikaisten aamujen kombinaatio ei toiminut pitkällä tähtäimellä enkä toisaalta edes kaivannut limasia setämiehiä tai portailla oksentelevia teinejä, jotka aikuisiksi itseään kutsuivat. Ei tarvinnut soitella poliisia tai ambulanssia hakemaan oven eteen kavereidensa hylkäämää sammunutta tai kuunnella työkavereiden nalkutusta toisistaan. Hevosten kanssa oli kivempi tehdä töitä. Ne eivät juoruneet toisistaan kilpaa eikä niiden kanssa tarvinnut käydä keskustelua siitä, oliko hanaolut liian kallis vai ei.
Olin vihdoin ja viimein saanut aikaiseksi Einon ja Åken kanssa saanut sovittua oppisopimukseni aloittamisesta ja olin kokenut helpoimpana, jos aloittaisin vasta elokuussa saatuani paperit ulos koulusta hevosenhoitajana. "Ikuinen opiskelija", Markus oli nauranut minulle kuullessaan suunnitelmistani. Oli hän myös ehdottanut, että Wäckelinissä olisi paikka yhä auki, mutta en minä halunnut lähteä Hopiavuoresta. Siitä oli tullut kotini. Olin käynyt jo kevään aikana tutustumassa Hopealinnaan sekä sen henkilökuntaan. Sagan olin jo tiennyt etukäteen ja Jessen, joka oli käynyt tekemässä muutaman tallivuoron Hopiavuoressa. Einosta oli minulle jäänyt lempeä kuva, vaikka loppujen lopuksi olin hänen kanssaan vähän tekemisissä. Einon vaimo Annastiina toi välillä kahvia ja pullaa talliin tarjolle. Saga oli jämäkkä, mutta sellainen luontainen johtaja. Vaikka hän oli minua vain 5 vuotta vanhempi, kuuntelin mielelläni, mitä hänelle oli sanottavaa. Olihan hän ollut ulkomaillakin töissä. Åkesta minulle hieman nousi mieleen setäni Markus. Paitsi se tupakkaa polttava, harmaantuneempi tukka ja lentävät kirosanat tekivät heidän välilleen eropesän.
Ensin olin ajatellut, että Äke piti minua vain haaveilevana pikkulikkana, joka nyt oli vain innostunut ravikisoissa kerran käytyään kokeilemaan raviohjastajan koulutusta. Hän oli ensin näyttänyt minulle kädestä pitäen, miten hevonen valjastetaan ja kuinka ohjat pidetään sormien välissä hevosilla ajaessa. Olin toisaalta kiitollinen, että sain Hopealinnan rauhallisempia hevosia ajettavaksi. Oli myös hauskaa päästä pitkästä aikaa ajamaan suomenhevosilla. En edes muistanut, milloin viimeksi olin ajanut kylmäverisillä. Åke oli ensin luottanut käsiini Nopan komean orin, joka oli pehmeä kädelle eikä turhia hötkyillyt. Toisena oli vuorossa ollut nuorempi Nasse, joka oli hieman laiskempi kärryjen edessä, mutta myös kovempi suustaan. Ensimmäisten viikkojen aikana pääsin myös ajamaan Ässää ja lämminveritammaa Jästiä. Minun saapuessani kolmatta viikkoa Hopealinnaan Åke oli todennut minulle, etten ehkä ollutkaan ihan haaveilija. "Sinulla on myös hyvä sekä vakaa ajokäsi", Åke oli kehunut, ja minä olin yrittänyt piilottaa hymyni.
Kuukauden käymisen jälkeen olin yllättynyt, kun Åke käski Jästin sijasta Riiviön. Tammalla oli kaunis väritys kuin kiiltokuvassa. Minulle oli myös selvinnyt, että se Hopealinnassa satunnaisesti näkeminen mies oli Åken poika. Åken puhuma Jugan, tai Sagan tutummin puhuma Juki, oli tullut katsomaan ajoani radan varrelle. Olin jo tottunut Åken tutkivaan katseensa, mutta minua hieman hermostutti uuden ihmisen tutkivat kasvot. Hyvä, jos olin heipat hänen kanssaan heittänyt. Onneksi Riiviö oli rauhallinen eikä reagoinut minun puristavampaan otteeseen ohjien päässä. "Ei se ihan päässyt ennätystään rikkomaan", Åke oli todennut meille hiitin jälkeen. Olin hieman pettynyt itseeni, mutta Jukin sanat olivat helpottaneet: "Ei sinussa se vika ole. Riiviöllä taitaa nyt vain tänään olla enemmän korkeammat askeleet kuin vauhtipäivä mielessä." Mies oli taputtanut minua selkään, ja minun katsoessa häntä sekunnin liian pitkään silmiin olin varma punastuvani. Nyt on Camilla oltava asiallinen. Se on sun pomosi poika. Tai itseasiassa sekin taitaa olla sun pomosi. Yritin kerätä ajatuksiani kasaan. Hymähdin nyökäten ja ajoin Riiviön kohti tallia. Niin olin päässyt myös ajamaan Tsaaria. Minulla ei ollut lemppareita, niin ainakin väitin itselleni, mutta pidin Jästistä ja Riiviöstä ajettavina. Mitä kauemmin pyörin Hopealinnassa, sitä vähemmän ajattelin Steffeä. Siellä ei ollut sen tyhjää karsinaa vastassa tai uutta hevosta seisomassa sen entisessä karsinassa.
Oli kulunut jo ties kuinka monta kuukautta ja syksy oli jo pitkällä. Hopealinnaan oli myös muuttanut Niina hevosensa kanssa ja lupailin autella häntä tarvittaessa, kun vain ajaltani kerkesin. Olin myös viettänyt enemmän aikaa Jukin seurassa sekä olin onnistunut työntämään epätoivoisimmat ajatukset miehestä pois. Oli epäsopivaa ajatella, miltä miehen niska tuoksuisi tai kuinka tiukasti hän rutistaisi kainaloonsa. Oli helpompaa jopa ärsyyntyä miehen uteliaisuudelle. Juki oli isäänsä verrattuna helpommin lähestyttävämpi ja sosiaalisempi. Hän ei murahdellut itsekseen tai yritti luoda keskustelua kaksikon välille. Olisi ollut helpompaa, jos Juki sanoisi ajettavan hevosen ja jatkaisi matkaansa. Miten ärsyttävä miehen kävelytyyli olikaan tai se miten hieroi leukaansa. Oli silti oltava asiallinen.
Kerkesin jo moikkaamaan huomenet muille talliin saapuessani ja mieleni teki irvistää kuullessani Jukin sanovan minun nimeni. Tiedustelin hieman mieheltä, kuka olisi tänään ajettavana. Åken touhutessa hiljaisena vieressä. Juki käski seurata perässä ja hieman hölmistyneenä minähän seurasin. Olin hieman odottanut ajavani Riiviötä tai Jästiä. "Nää kolme olis nyt sulle", Juki tokaisi meidän päästessä kolmen lämminveriruunan luo. Juki näytti itsevarmalta, eikä minulle ollut tietoakaan, mitä hänen päässään liikkui. Odottiko hän näkevänsä minun nolaavani itseni täysin? Miehen virnuillessa vieressä minun teki jopa melkein motata häntä. "Mun mielestä sulle vois sopia lämminverinen kuin suomenhevonen. Eikö?" mies katsoi minua päätään kallistaen. Pidin tiukasti katseeni hevosissa kuin niitä muka tutkien. Oikeasti olisin vain halunnut katsoa miestä syvälle silmiin ja vain mollottaa siinä paikoillani. Antaisi hänen puhua hieman ruotsalaisella aksentillaan. Juki kertoi minulle lisää nuorista ruunista, ja rapsuttelin komeaa rautiasta. Se oli Fiesta. En voinut olla hieman naurahtamatta Jukin mainitessa, etteivät nuori ruuna ja Åke tulleet toimeen. Juki katsoi minua hieman vinoon, mutta naurahti itsekin.
"Meinaaks sää, et päästät mut ajamaan sun hevosiasi tai Åke omaa silmäteräänsä?" katsoin hieman epäuskoisena Jukia hänen antaessaan minulle tilaisuuden itse valita. "Niin, niin. Et sää mikää sysipaska kuski ole. On sulla pehmeempi käsi Fiestan suuhun kuin isällä", Juki hymyili minulle. Aina uudelleen heräsin tajuihini miehen puhuessa isästään. Älä haaveile. Ärsyynny tai vihaa. Paljon helpompaa. Katsoin kaikkia kolmea hevosta vuoron perään. Minun pitäisi valita kaikista niistä kolmesta. "Musta tuntuu, että meillä synkkaa jo Fiestan kaa", totesin hevosen hapuillessa herkkujen toivossa kämmentäni. "Kyllä mä haluaisin kokeilla Malibua ja Kossuakin jossain vaiheessa. Mut jos alotetaan Fiestalla", hymähdin Jukille, joka nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Hykertelin mielessäni hiljaa hevosten lempinimille. Oli helppoa arvata jo lempinimistä, ketkä olivat Jukin ja ketkä Åken.
Laitoin Fiestalle riimunnarun ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia. Ruuna oli matala. Pystyin näkemään sen selän yli ilman jakkaraa, mikä tuntui hassulta totuttuani tummaan jättiläiseen. "Kauan sää oot pyörinyt ravureiden kaa? Et kuitenkaan ihan uus taida alalla olla", Juki tiedusteli minulta meidän laittaessa hevosta yhdessä kuntoon. "En taida edes muistaa. Joskus kersana ratsastin ekaa kertaa sedän ravitallilla shettiksellä ja siitä iän myötä hevoset kasvoivat. Ravikortin ajoin heti 16-vuotiaana", selitin naurahtaen yrittäessäni muistaa. "Aijaa, mikä talli sun sedälläs on?" Juki katsoi minua kiinnostuneena. "Ei, sillä ole ollut tallia enää varmaan viiteen vuoteen. Se on appiukollansa, Gunnarilla, nykyään ajamassa", totesin. "Gunnar Malmsten vai?" Juki hymähti. Katsoin miestä hieman yllättyneenä. "Ruotsikin on pieni paikka. Joskus tainnut ajaa samassa lähdössä", Juki avasi hieman tietämystään. Nyökkäsin hyväksyvän vastauksen ja pujottelin samalla Fiestalle suitsia päähän. "Et oo kuitenkaan omaa hevosta hankkinut", Juki uteli. Toinen hetki, kun teki mieli motata häntä kuonoon. Miksi hän oli niin utelias? "Oli mulla vuoden lainassa, mutta palasi Ruotsiin", vastasin lyhyesti. "Minkä niminen? Tai kuka oli kasvattaja?" "Tuskin tiiät, pieni tekijä", halusin vain päästä ulos ristikuulustelusta. "Pitäskö meidän lähteä radalle?"
Löin ajokypäräni lukon kiinni ja ohjasin Fiestan kohti rataa. Juki seurasi sekuntikello perässä radan reunalle. Hän istui hiljaa aidalle ja antoi minun tehdä omat lämmittelyt ruunan kanssa. Yllätyin siitä, kuinka pehmeä Fiesta oli todella suustaan ja totteli jo pienestä ohjastuntumasta. Hetken olisin toivonut, että Jukin sijasta aidan päällä olisi istunut tomera Saga tai ketjussa polttava Åke. Mies alkoi jo oikeasti ärsyttää minua uteliaisuudellaan. Hopiavuoren Hellokaan ei ollut yhtä nokkava, ja hänestäkin olin oppinut pitämään parin vuoden jälkeen. Hello oli päässyt minun ihon alleni, ja sitä iloa en haluaisi Jukille suoda. "Annatko lähdön?" huikkasin Jukille kääntäen Fiestan voltille. Se hevonen tykkäsi juoksemisesta. Oli ihailtavaa, kuinka se käytti lihaksiaan pumpatessaan lisää vauhtia. Jalat tömisivät maata vasten ja se otti tottuneesti aidan viereltä paikkansa. Oli kuin minun tarvitsisi vain istua rattailla. Vauhti oli kova 4-vuotiaalta, mutta ajaminen oli vapauttavaa. Se pieni epävarmuus, joka minulle toisinaan iskeytyi takaraivoon pelätessäni hevosen vievän minua kuin halpaa rukkasta, oli tiessään. Ihan kuin en olisi koskaan sitä tuntenutkaan.
|
|
juki
New Member
Posts: 4
|
Post by juki on Dec 4, 2021 20:52:41 GMT
Hei Milla, Camilla
Mä kun olin katsellut Camillan ajavan Fiestaa, olin niin hiton tyytyväinen. Itseeni ja hevoseeni tietysti, mutta Camillaan kanssa. Olinhan mä kuitenkin arvannut, että se olisi hyvä match. Fiesta oli liikkunut mielellään ja kevyen näköisenä, eikä Camilla juuri näyttänyt tekevän kärryillä mitään. Se oli tosi hyvä merkki, koska se oli juuri se syy miksei isä voinut ajaa Fiestaa.
Paria päivää myöhemmin juttelin siitä Sagan kanssa. Se siivosi karsinoita ja mä valjastin Malibua käytävällä. Tallissa ei just silloin ollut muita, Camillan päivä ei ollut silloin olla meillä ja isä oli lähtenyt aikaisemmin ajamaan Jästin kanssa. Vaikka isä sitä usein mollaakin, niin mä tiiän että kaikesta huolimatta se tamma on tosi hyvä isälle. Se kun ei välitä juuri mistään - varmaan, koska sen pään täytyy olla lähinnä ilmaa täynnä…. - niin isäkin saa vaan kärrytellä. Välillä se sellainen on ihan tervettä, varsinkin kun äijällä alkaa olla ikää.
“Noniin romeo, nyt jäitä hattuun”, Sagan ääni keskeytti mun ajatukseni ihan täysin. “Häh?” kysyin jotenkin typertyneenä. Mähän olin vaan kertonut miten hyvin Camillalla ja Fiestalla oli mennyt? Ja että miten hyvin Camilla osasi noi ajohommat.. “Jos tuolla tavalla jotain naista ylistää niin muut voisi käydä aika äkkiä kateellisiks”, Saga sanoi ja hymyili viekkaasti. Siristin sille silmiäni ja vetäisin viimeisen soljen kiinni, ennen kuin keräsin ohjat käsiini. “Jaa, tarkotatko ittees? Pitäiskö mun nyt suakin kehua? No voi vitsit kun sä hienosti lapat sitä paskaa siinä, oot sä vaan taitava”, ryhdyin lepertelemään Sagalle samaan tapaan kuin koiranpennulle voisi leperrellä. “Hyi hitto”, nainen irvisti ja käveli käytävälle irrottamaan Malibun naruista. Kapusin sen kärryille virnistäen. “Älä tee noin enää”, Saga komensi. Kohautin harteitani ja laskin ajolasit silmieni eteen. “Ite kerjäsit.” “Joopa joo. Lilja ja Jaala menee ens viikolla sinne koelähtöön, pitäiskö sun kysyä Camillaa sinne mukaan?” Saga ehti huikata kun Malibu jo lähti hölkälle tallista ulos päästessään.
Annoin orin mennä, sillä tiesin ettei se kauaa jaksaisi. Se oli sen verran iso, että rento hölkkä heti alkuun ei tekisi huonoa verryttääkseen sitä. Sen sijaan painoin Sagan sanat mieleeni, sillä se oli kyllä hyvä ajatus.
Tuumasta toimeen. Myöhemmin sinä päivänä, kun hevoset oli viimein saatu ajettua, istuin tallin takana tupakkapaikalla. Sinne oli kannettu kaksi valkoista muovituolia, joista toinen vapisi siihen malliin sille istuessa että se menisi hetkenä minä hyvänsä rikki.
hejsan Milla
Camilla ei ollut vapaaehtoisesti antanut puhelinnumeroaan mulle, mutta olin saanut sen Sagalta. En mä nyt välttämättä muuten toisen numeroa hankkisi vasten sen tahtoa, mutta vähän oli pakko kun mä kuitenkin Camillan kanssa paljon teen noita vuoroja. Tai ennemminkin niin että Camilla tekee niitä mun kanssa, niin on melkosen tärkeetä että se tietää missä mennään. Saga ei ehdi kaikkea kuitenkaan tekemään.
Olin varautunut etten välttämättä edes saisi vastausta, mutta sillä kertaa se tuli jo ennen kuin olin saanut tupakan poltettua loppuun. Ja mä kuitenkin poltan nopeesti, niin se oli oikeasti jo aika saavutus.
Ei.
Puhahdin nenäni kautta huvittuneena.
Cami?
Jos ihan Camilla vaan.
oke oke. lähdetkö ens vklla Liljan ja Jaalan koelähtöön avuksi?
Tovin oli hiljaista. En mä pahastuisi vaikkei Camilla lähtisikään. Eino tahtoi itse ajaa Liljan ja mä olin lupautunut hoitamaan Jaalan. Kyllä isä voisi lähteä varikolle avuksi vaikkei suomenhevosia ajamaan suostunutkaan. Tumppasin röökin viereiseen kurkkupurkista tehtyyn tuhkakuppiin ja nousin penkiltä, kun kuulin kännykkäni kilahtavan.
Okei. Voin tulla.
Jes.
|
|
Camilla
New Member
Harjoittelijana
Posts: 3
|
Post by Camilla on Dec 31, 2021 0:35:52 GMT
Tallipiika
"Mitä hittoo, Camilla?" Leo naurahti yllättyneenä, vaikka olimme viimeksi nähneet viime viikolla. "Kato, Leo, moro!" "Mitä sää täällä? Vai muako tulit kattomaan?" "Hahaa, joo, kahvia ostan", tuhahdin. "Mää tarjoon. Oskari keittää paremmat ja halvemmat", Leo virnisti. "Hoitajaksi lähin mukaan", tökkäsin miestä kylkeen. "Ja se toinen kahvi ei oo sulle." "Oisit sanonut, niin mää oisin voinut palkata sut kahvituojaks. Minkä alennuksen oot saanut? Kai ne maksaa sulle palkkaa?" Leo myhäili. "Hopealinnasta pyys apukädeks." "Se Åke vai?" "Eii. Se jäi kotiin. Åken poika Juki." "Vai oot sää omistajan poikaan silmäs iskenyt?" "Turpa kii!" murahdin. "No joojoo. Kyl mää sun kaa nelikymppisenä naimisiin mee, jos ollaan vapaita sillo viel." "Välillä mää mietin, et miks me ees ollaa kavereita." "Koska sää rakastat mua", Leo irvisteli. Katsoin häntä murhaavasti. "... ja niin määkin sua." Hymyilin miehelle tyytyväisenä. "Hyvä." Kävelimme varikkoaluetta kohti. "Pitääks mun olla huolissaan?" "No, tuu itte kattomaan, ettei sydämes särjy", murahdin miehelle ja johdatin hänet Hopealinnan trailerille.
"Tossa oli sulle kahvi. Toin mustana, kun en tiedä, miten juot", hymähdin Jukille. Leo vilkaisi edessämme seisovaa Jukia. Juki oli ainakin häntä viisi senttiä pidempi ja ehkä aavistuksen hartiakkaampi. Leo oli onnistunut jo kasvattamaan pientä kaljavatsaa. "Niin, joo. Leo Elmeranta. Jugan Holmberg", esittelin miehet toisilleen. "Moikka! Ollaanhan me joskus tavattu. Sääkin oot joskus Ruotsissa ajanut, eikö?" Juki hymähti Leolle ja ojensi kättään. Mies, jonka ego oli aina niin suuri, tuntui yhtäkkiä pieneltä. Leo pakotti hymyn kasvoilleen. "Juu, kyllähän me ollaan. Ajelen niille, jotka parhaiten maksaa", Leo naurahti. "Tottakai. Hyvät liksat. Eikä vastuuta ja huolta omasta?" Juki naurahti. "Oonhan noi emäntiä kattellu, mutta ei oo vielä silmää hivellyt", Leo totesi. "Ei oo Leon arvoista ravikuningatarta", tuhahdin taluttaessani Jaalaa trailerin viereen. Juki naurahti ja Leo katsoi tyrmistyneenä. "Varastit sitten minun tallitytön", Leo virnisti taputtaen minua selkään. Hän yritti kaapia takaisin egonsa kappaleita. Ihmettelin Leon käytöstä ja toisaalta en, kun oikein ajattelin. "Taisin olla nopeempi vaan", Juki virnisti ja siveli kädellään Jaalan kaulaa seistessään hevosen toisella puolella. "Et tarjoo mulle ammattia", virnistin Leolle. "Ois mulla jotain muuta tarjota", Leo naurahti ja iski minulle silmää. Siinä tilanteessa olisin halunnut potkaista Leoa polveen. Tunsin Jukin katseen otsassani. Olisin voinut heittäytyä avuttomaksi ja leikkiä, että Leo oli vain jokin limainen raviukko, mutta olin tuntenut hänet jo mitä lie kahdeksan vuotta. Esitin vienon hymyn Jukille ja käännyin Leon puoleen. "Unissas. Mut häivy jo siitä! Toiset tekee töitäki joskus!" murjasin Leolle hymyillen.
Kiinnitin Jaalan Hopealinnalle varatulle hoitopaikalle kiinni molemmilta puolilta. Kiepsahtaessani Jaalan eteen olin melkein törmätä Jukiin, joka seisoi hevosen vieressä. Otin horjahdusaskeleen taaksepäin, ja Juki oli jo ojentamassa käsiään olkapäilleni pitääkseen minut pystyssä. Tulijalkani toimi kuitenkin. Mies oli aavistuksen liian lähellä ja hänen silmänsä olivat aavistuksen liian ruskeat. Olin varma, että näin niissä vihreän vivahduksen. Antaisiko miehen syli sellaisen nallekarhumaisen halauksen kuin olin ajatellut? Mies oli reilusti minua pidempi. Jouduin nostamaan leukaani katsoessani häntä silmiin niin läheltä. Hänen oli tehtävä se tahallaan. Jos Leo teki sitä sanallisesti, Juki teki sitä läsnäolollaan. Ihan varmasti testasi, että kuinka helposti tallipiialta irtoaa. Heti, kun hän saisi ilon minusta irti, niin hän heittäisi nurkkaan kuin käytetyn rukkasen. Ensin vain esitti lämmintä ja helposti lähestyttävää. Siihen minä en suostuisi. "Jaalan harjat jäi autoon. Käyn hakemassa ne. Pidätkö mun kahvia?" totesin miehelle kuin päästäkseni tilannetta pakoon.
"Ootteks te ollut kauan yhessä?" Juki kysyi auttaessaan minua laittamaan Jaalaa kuntoon. "Ai ketkä?" "Sää ja Leo? Ei kyl ihan vaikuta sun tyypiltä." "Älä nyt, mentiin kihloihin kesällä ja helmikuus tulee kolme vuotta. Meillä on kotonaki kissa nimeltä Susi ja varmaa pia mukulan hankintaa. Pitää varmaa vähä oppisopimusta lykätä. Ei voi maha pystyssä ajaa", virnistin Jukille ja pyöräytin silmiäni. "Ei kenenkään kissan nimi oo Susi", Juki naurahti. "Onhan teiänkin hevoset Kossu ja Musta." "Eri asia?" "Miten?" "Ei mut tosissaa?" "Oskari Susi on mun kämppis. Tunnetumpi ratsupiireissä, mutta tiiä niistä", hymähdin. "Ei vaan Leo?" Juki pyöritti päätään. "Jaa. Joskus teininä siihen olin pihkassa..., mut mitä se ees sulle kuuluu?" katsoin hieman viekkaana ja hämmentyneenä Jukia. Toisaalta olisin vain voinut esittää Jukille, että Leo olisi oikeasti poikaystäväni, niin hän jättäisi ehkä tallipiian rauhaan. Vai olisinko vain suurempi houkutus? Kerkeisinköhän vielä vaihtamaan tallia? Ehkä Seinäjoen raviradalla olisi tarvetta apukäsille. Toisaalta siellä tuskin saisin yhtä vapaita käsiä siellä kuin Hopealinnassa. Camilla, olet kestänyt jo muutaman kuukauden, ei niitä ole kuin reippaasti vielä jäljellä. Älä päästä sitä ihosi alle. Viimeksi jo haavojen ompelu kesti kauan.
|
|
|
Post by Joonas on Dec 11, 2022 17:21:59 GMT
Loppuvuonna 2019
Tunnelma huoneessa oli kireä. Saga seisoi Joonasta vastapäätä pöydän toisella puolella, kädet puuskassa ja vakava ilme kasvoillaan. Joonas sen sijaan piti katseensa pöydällä levällään olevissa papereissa - veroja, maksusitoutumisia, papereita pankista - suupielet ja kulmakarvat tiukkoina viivoina.
“Sä et kyllä voi vihoitella mulle ikuisesti”, Saga tokaisi jo aivan liian pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen. “Voin”, Joonas sihahti takaisin. Mies ei edelleenkään halunnut kohdata naisen katsetta. “Joonas..” “Älä mitään “Joonas” siinä.” Vihdoin Hopealinna nosti katseensa, silmät vihaisen näköisesti viirulla kuin villikissalla. “Sä petit mut - meidät. Kaikki olisi voinut vielä tulla kuntoon, miksi sä päätit tehdä niin?” Joonaksen ääni oli vihainen, katkera.
Saga puri poskensa sisäpintaa. Hän ei ollut varma, mitä tarkalleen vastata.
Muutama vuosi sitten Joonas ja Saga tapasivat Saksassa. Joonas oli töissä isolla hevoskeskuksella, jossa ratsutettiin ja kilpailutettiin nuoria lupaavia hevosia. Joonaksen vastuulla oli muutama hevonen siellä; toinen toistaan enemmän kapasiteettia omaavia kilparatsuja, sanan todellisessa merkityksessä. Siinä missä Joonas vietti tunteja päivästään estekentällä, hypäten tasokkaiden valmentajien silmien alla, Saga toimi talikonvartena sekä satunnaisena ratsuttajana samaisen paikan kouluhevosten tallissa. Alkujaan toisistaan melko välinpitämätön kaksikko huomasi olevansa yhä toistuvammin paikalla samaan aikaan, vaihdellen sanan siellä, toisen täällä.
Kuukausien edetessä rupattelu vaihtui pitkällisiksi keskusteluiksi satulahuoneessa tai kentän laidalla, lopulta jopa yhdessä maastoiluksi. Joonas piti Sagan tavasta ratsastaa. Naisella oli selvästi vähemmän tunteja satulassa viikoittain Joonakseen verrattuna, mutta kun Saga ratsasti Joonas näki taitavan ratsastajan, jonka alla jopa ne vinoimmat hevoset lähtivät suoristumaan - ne samat, joiden kanssa Joonas itse tuskaili.
Kuin vahingossa siitä tuli normi, että Saga piti Joonakselle istuntatunteja, ja Joonas valmensi Sagaa ratsuttamillaan kouluhevosilla etenkin puomien parissa. Saga hieroi Joonaksen esteratsut, ja lähti miehen groomiksi kisamatkoille.
Nyt jälkeenpäin on helppo todeta, että koko tarina kuulostaa suoraan hevoskirjan sadulta. Ei ole ihmekään, että kaksikon välille syntyi romanssi, jonka liekki roihusi alussa voimakkaasti.
Helliä suudelmia ja pehmeitä katseita, adrenaliinia sykkiviä seikkailuja kisamatkoilla, milloin auton takapenkillä tai tapahtumapaikan vessoilla. Unettomia öitä, tunteja kestäviä keskusteluja, sydämenkyllyyttä, jännitystä ja hurmosta.
“Sä lähdit”, Saga melkein kuiskasi. Hänen sydäntään kivisti. “Mitä sitten?” Joonas vastasi, väsyneen kuuloisena. “Sä lähdit ja sanoit, että mä päätän. Joonas, se hevonen oli niin kipeä, ettei sitä enää kannattanut hoitaa!” “Eläinlääkärit sanoi että se olisi tullut kuntoon.” “Niin, ehkä. Ehkä! Mä en jaksanut katsella sitä enää, se oli niin kamalan kipeä.” “Sun olisi pitänyt kysyä multa.” Joonaksen ääni oli tiukka. Hän ei enää katsonut Sagaa, mutta myös nainen itse oli laskenut katseensa alas.
Joonas oli päättänyt lähteä Hollantiin.
Mies matkusteli paljon muutenkin, mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut muutaman päivän kisamatka. Kyseessä oli lähes vuoden työsopimus isolle tallille Hollannissa, jossa varakas nainen etsi itselleen osaavaa ratsastajaa kenttähevosilleen. Silloin Joonaksen vastuulla olevat hevoset siirtyisivät muiden nimiin, paitsi kaksi niistä. Rautias hannoverori Gladiator ja ruunikko holsteintamma Impala. Gladiator oli Joonaksen asiakkaan hevonen, joka toivoi hevosensa vain liikkuvan. Saga oli luvannut jatkaa orin ratsastusta puomeilla ja maastossa, ja jatkossa omistaja maksaisi siitä hänelle. Impala sen sijaan oli tallin omistajan tyttären hevonen, joskaan tamma ei kiinnostanut omistajaansa ollenkaan.
Impala ei ollut erityisen kaunis, tai taitava hevonen. Sen aloittaessa ratsun uransa, Joonas oli saanut tamman vastuulleen. Vaatimattomista liikkeistään huolimatta Impalassa oli sitä jotain - jotain, joka sai Joonaksen sydämen sykähtämään. Tamma oli nopea ja äärimmäisen rehellinen; se teki aina kaikkensa, vaikka sen hiukan erikoisen rakenteen puolesta monet asiat olivat sille työläitä, ja joskus hankaliakin. Kolmen vuoden jälkeen Joonas oli enemmän kuin rakastunut nöyrään pikkutammaan, joka tuli aina pienen tarhansa portille vastaan Joonaksen ilmestyessä näkökenttään.
Ja sitten Impala kaatui - pahasti. Se oli ollut toisen ratsuttajan kanssa maastoesteillä ja jotain oli tapahtunut. Hän sai kuulla, että Impala olisi liukastunut juuri ennen hyppyä ja kaatunut pahasti esteen sekaan, mutta Joonas uskoi että tammalta oli vaadittu liikaa sen tasoon nähden. Impala laitettiin pitkälle sairaslomalle useiden operaatioiden jälkeen, ja tamma päätyi seisomaan karsinaansa vuorokauden ympäri. Tässä kohtaa tamman omistaja ei enää halunnut sitä itselleen, vaan lahjoitti ramman kirjoissa olevan hevosensa Joonakselle. Vain kuukautta myöhemmin Joonas pakkasi tavaransa lentokoneeseen ja pyysi Sagalta, pidä huolta Impalasta.
Vuosi kului. Sitten kului toinen..
Ennen niin kiihkeästi yhteistyötä tehnyt pari oli vähitellen ajautunut erilleen. Joonas oli huomannut, ettei hän tuntunut etenevän kilparatsastajan urallaan niin sujuvasti kuin hän toivoi. Aina oli jotain; hevonen oli epäpuhdas tai muuten huono ratsastaa, olosuhteet tai muut juoksevat asiat pettivät eikä matkoja tai muita järjestelyjä saatu hoidettua. Mies oli jämähtänyt ratsuttajan pestiin isolle tallille, jossa työn määrä olisi pistänyt kenet tahansa polvilleen. Sagassa alkoi näkymään uupumusta työtään kohtaan. Hän oli alkanut huomioimaan yhä useampia asioita, jotka olivat ristiriidassa hänen ajatusmaailmansa kanssa. Hevosten hoito ei vastannut naisen moraaleja. Hän ei halunnut ratsastaa useita kipukäytöstä ilmentäviä hevosia, eikä halunnut noudattaa tallin tiukkoja ruokintasääntöjä joissa kustannuksia leikattiin ensimmäisenä hevosten hyvinvoinnista.
Eikä Impala ottanut parantuakseen. Kuukausia kestänyt koppihoito kävi hevosen päälle. Se ei halunnut enää seistä pienessä tilassa, ja ilmensi tunnetilaansa paukuttamalla karsinan ovea etujalallaan väsymättä. Pian piti alkaa kylmäämään myös etujalkaa, rikkinäisten takajalkojen ja murtuneen lantion parantelun lisäksi. Hetken ehti jo näyttää lupaavalta, ja Impaa sai taluttaa lyhyitä matkoja, jopa laittaa pieneen sairastarhaan ulos. Kunnes sen kuntoutus otti takapakkia ja lopulta tamma lahosi kokonaan. Saga ei enää nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa hevonen. Eikä hän vielä viikko sen lopetuksen jälkeen ollut ilmoittanut Joonakselle.
Ja nyt siinä, vuosia myöhemmin Suomessa, kaksikko oli jälleen kasvotusten vanhan haamun kanssa, joka oli jättänyt molempiin arpensa. Saga tunsi itsensä hylätyksi, unohdetuksi ja käytetyksi, ja Joonas petetyksi, vihaiseksi ja katkeraksi, jonka taustalla oli suunnaton suru.
Pitkään he taas seisoivat hiljaa, kunnes lopulta Saga huokaisi. “Meidän pitää puhua joskus. Ei me voida loputtomiin vihata toisiamme tän takia.”
Joonas ei halunnut vastata mitään. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, tarttui kuulakärkikynäänsä ja keskittyi takaisin papereidensa ääreen. Se oli Sagalle selvä viesti, että se hetki puhua ei olisi nyt. Silti, nainen oli jokseenkin tyytyväinen. Ensimmäinen askel oli otettu.
|
|
saga
New Member
Posts: 14
|
Post by saga on Dec 11, 2022 17:50:14 GMT
Loppuvuonna, 2019
Saga ei ollut uskoa kuulemaansa. Joonaskin taisi huomata sen, kun miehen ilme muuttui kokoajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. “Ihan sama, unohda koko-..” “Ei, kyllä mä tuun!” Saga kiirehti sanomaan.
Joonaksen kulmakarvat nousivat yllätyksestä. Kumpikaan ei taas tuntunut osaavan sanoa mitään.
Vuosi oli vierähtänyt ohitse nopeasti, ja vaikka sekä Saga että Joonas enemmän tai vähemmän asuivat ja elivät saman katon alla, ei heidän välillään turhan paljon keskusteluja ollut. Ensin varsinkaan, kun Joonas ei ollut halunnut sanoa Sagalle sanakaan, ja kun hän viimein alkoi puhumaan olivat ne vain työasioita tallista ja hevosista.
Joten kutsu Zenin gaalaan oli enemmän kuin yllättävä. Saga heitti villaloimen telineelle, pyyhkäisi käsiään toppahaalarinsa taskuihin ja otti paperillisen kutsun Joonaksen tarjouksesta. Siinä todella oli kutsu Dzelzainin linnan vuodenvaihteen juhliin, itse gaalaan. Alkuhämmennyksen jälkeen Sagan toinen suupieli kohosi veikeään hymyyn ja toista kulmaansa kiusoittelevasti kohottaen hän nosti katseensa takaisin Joonakseen. “Melkeen tulee nostalginen olo”, nainen kommentoi ja ojensi kirjeen takaisin. Joonas tuhahti silmiään pyöräyttäen, mutta Saga näki pienen hymyn nykivän Joonaksen suupieltä. Voiko todella olla, että Joonas olisi vähitellen leppymässä?
Hopealinnan poistuttua Saga palasi takaisin tallin puolelle. Hän tarttui talikkoon joka oli jäänyt odottamaan karsinan ulkopuolelle. Päivän hevoset oli hoidettu ja liikutettu, ja seuraavana ohjelmanumerossa olisi tallien teko. Helposti se raskain ja pitkäkestoisin työ, mutta samalla niin simppeli ja päätä tuulettava. Joskus oli suorastaan rentouttavaa tehdä hommia automaatilla ja antaa ajatuksien vaellella jonnekin aivan muualle.
Sagan ajatukset olivat, no, missäs muuallakaan kuin gaalassa?
Hän näki itsensä ja Joonaksen upean linnan salissa, musiikin soidessa ja hevosmaailman huippujen ympäröimänä. Siitä oli niin pitkään, kun Saga oli viimeksi tuntenut itsensä piiriin kuuluvaksi, nimekkääksi hevosnaiseksi jonka taitoja ratsastaa ja valmentaa kunnioitettiin. Saga oli hyvä työssään, hän osasi ratsastaa ja tiesi sen itsekin. Siitä huolimatta tuntui, ettei mahdollisuutta näyttää taitojaan tullut.
Siksi mielikuvat upeasta sinisestä iltapuvusta saivat Sagan vatsanpohjan surisemaan odottavaisesti perhosten lailla. Matka Latviaan kouluratsujen helmien pariin olisi takuulla enemmän kuin opettavainen ja silmiä avaava, juuri sitä mitä Saga oli pitkään jo toivonut ja odottanut. Sinä päivänä tallityöt tuntuivat suorastaan viilettävän ohi vaaleanpunaisesta juhlahumusta haaveillen.
|
|
juki
New Member
Posts: 4
|
Post by juki on Apr 15, 2023 18:18:15 GMT
Mä kun olin katsellut Camillan ajavan Fiestaa, olin niin hiton tyytyväinen. Itseeni ja hevoseeni tietysti, mutta Camillaan kanssa. Olinhan mä kuitenkin arvannut, että se olisi hyvä match. Fiesta oli liikkunut mielellään ja kevyen näköisenä, eikä Camilla juuri näyttänyt tekevän kärryillä mitään. Se oli tosi hyvä merkki, koska se oli juuri se syy miksei isä voinut ajaa Fiestaa.
Paria päivää myöhemmin juttelin siitä Sagan kanssa. Se siivosi karsinoita ja mä valjastin Malibua käytävällä. Tallissa ei just silloin ollut muita, Camillan päivä ei ollut silloin olla meillä ja isä oli lähtenyt aikaisemmin ajamaan Jästin kanssa. Vaikka isä sitä usein mollaakin, niin mä tiiän että kaikesta huolimatta se tamma on tosi hyvä isälle. Se kun ei välitä juuri mistään - varmaan, koska sen pään täytyy olla lähinnä ilmaa täynnä…. - niin isäkin saa vaan kärrytellä. Välillä se sellainen on ihan tervettä, varsinkin kun äijällä alkaa olla ikää.
“Noniin romeo, nyt jäitä hattuun”, Sagan ääni keskeytti mun ajatukseni ihan täysin. “Häh?” kysyin jotenkin typertyneenä. Mähän olin vaan kertonut miten hyvin Camillalla ja Fiestalla oli mennyt? Ja että miten hyvin Camilla osasi noi ajohommat.. “Jos tuolla tavalla jotain naista ylistää niin muut voisi käydä aika äkkiä kateellisiks”, Saga sanoi ja hymyili viekkaasti. Siristin sille silmiäni ja vetäisin viimeisen soljen kiinni, ennen kuin keräsin ohjat käsiini. “Jaa, tarkotatko ittees? Pitäiskö mun nyt suakin kehua? No voi vitsit kun sä hienosti lapat sitä paskaa siinä, oot sä vaan taitava”, ryhdyin lepertelemään Sagalle samaan tapaan kuin koiranpennulle voisi leperrellä. “Hyi hitto”, nainen irvisti ja käveli käytävälle irrottamaan Malibun naruista. Kapusin sen kärryille virnistäen. “Älä tee noin enää”, Saga komensi. Kohautin harteitani ja laskin ajolasit silmieni eteen. “Ite kerjäsit.” “Joopa joo. Lilja ja Jaala menee ens viikolla sinne koelähtöön, pitäiskö sun kysyä Camillaa sinne mukaan?” Saga ehti huikata kun Malibu jo lähti hölkälle tallista ulos päästessään.
Annoin orin mennä, sillä tiesin ettei se kauaa jaksaisi. Se oli sen verran iso, että rento hölkkä heti alkuun ei tekisi huonoa verryttääkseen sitä. Sen sijaan painoin Sagan sanat mieleeni, sillä se oli kyllä hyvä ajatus.
Tuumasta toimeen. Myöhemmin sinä päivänä, kun hevoset oli viimein saatu ajettua, istuin tallin takana tupakkapaikalla. Sinne oli kannettu kaksi valkoista muovituolia, joista toinen vapisi siihen malliin sille istuessa että se menisi hetkenä minä hyvänsä rikki.
hejsan Milla
Camilla ei ollut vapaaehtoisesti antanut puhelinnumeroaan mulle, mutta olin saanut sen Sagalta. En mä nyt välttämättä muuten toisen numeroa hankkisi vasten sen tahtoa, mutta vähän oli pakko kun mä kuitenkin Camillan kanssa paljon teen noita vuoroja. Tai ennemminkin niin että Camilla tekee niitä mun kanssa, niin on melkosen tärkeetä että se tietää missä mennään. Saga ei ehdi kaikkea kuitenkaan tekemään.
Olin varautunut etten välttämättä edes saisi vastausta, mutta sillä kertaa se tuli jo ennen kuin olin saanut tupakan poltettua loppuun. Ja mä kuitenkin poltan nopeesti, niin se oli oikeasti jo aika saavutus.
Ei.
Puhahdin nenäni kautta huvittuneena.
Cami?
Jos ihan Camilla vaan.
oke oke. lähdetkö ens vklla Liljan ja Jaalan koelähtöön avuksi?
Tovin oli hiljaista. En mä pahastuisi vaikkei Camilla lähtisikään. Eino tahtoi itse ajaa Liljan ja mä olin lupautunut hoitamaan Jaalan. Kyllä isä voisi lähteä varikolle avuksi vaikkei suomenhevosia ajamaan suostunutkaan. Tumppasin röökin viereiseen kurkkupurkista tehtyyn tuhkakuppiin ja nousin penkiltä, kun kuulin kännykkäni kilahtavan.
Okei. Voin tulla.
Jes!
|
|