Varjo

Kun Jesse haki ratsuttajan paikkaa


1.6.



Musta tuntui ihan kokoajan, että Joonas katu kutsuneena mut. Hävetti, vaikken oikeen ees tienny miks. Kai mä vaan odotan itestäni liikoja, kun ees yritän päästä sellaseen hommaan. Milloin mä olisin mitään traileria päässy vetään, kun ei mulla oo omaa hevosta? Joonas otti ja lähti, ja jätti mut yksin käytävälle mustan suomenhevosen kanssa.

Mä en edes tienny sen hevosen nimee.

Talli oli ihan hiljanen. Mä olin siellä tosiaan ihan yksin. Käviköhän siellä ees ketään muuta kun se omistaja? Ei ihme että se ettii ratsuttajaa, hevosia sillä näytti olevan kuitenki aika paljon. Kohotin katseeni mustan orin silmiin. Se katsoi mua suoraan takaisin korvat eteenpäin käännettynä. Teki mieli jäädä siihen vaan seisomaan ja tapittaan sitä kun tyhmä, jos se vaikka kertois mitä mun nyt pitäis tehdä, mutta tiesin ettei niin käy. Lattialla oli avonainen harjapakki, ja tartuin siellä olevaan kumisukaan. Kerran sinne asti ajoin ja kulutin bensaa, ja siinä samalla rahaa, niin kai mä voisin sen sitten loppuun asti kunnialla viedä.

Myöhemmin autossa istuessani musta tuntui vaan tyhmältä. Seurasin tiiviisti katseellani edessä olevan trailerin takavaloja etten menis hukkaamaan sitä, vaikka osasinhan mä Hopiavuoreen ajaa. Sitä hevosta harjatessa ei ollu tapahtunu yhtään mitään. Se seistä nökötti paikallaan ja mä puunasin sen kuntoon niin hyvin ja nopeesti kun taisin. Olin kai odottanu että se Joonas lykkäis mulle tallin vaikeimman hevosen että saisin todistaa taitoni, jos niitä ees oli. Ehkä se olis yhtä helppo selästä. Ehkä mä en olis tuhlannut meidän molempien aikaa, jos Joonas oliskin sitä mieltä että mä olen ihan sopiva siihen hommaan. Mutta jos oon, niin mihin mä sit muutan? Noan kanssa en rupee asumaan, kun kerran sillä on jo kämppiksiä ihan tarpeeks. En oo ikinä ymmärtäny miten joku voi asuu kommuunikämpässä, mut Noa onkin aina ollu vähän erikoinen.

Hopiavuoren piha oli autio. Ehkä jengi oli juhlimassa, kun viimeks täällä käydessä pihassa oli ees pari autoo ja tarhoilla hääräs joku talikon kanssa. Nyt ei ollu ketään missää.
“Ota vaan se ulos”, Joonas nyökkäsi traileria kohti. Trailerin mä sentään sain auki ilman että sähläsin mitään, eikä sen orinkaan ulos taluttamisessa mitään ongelmia ilmennyt.
“Se ei ole vielä käynytkään täällä, niin kannattaa varautua sille uuteen ympäristöön.” Joonaksen ääni oli kokoajan neutraali ja tasapaksu. Oli ihan mahdoton sanoo, mitä se musta aatteli. Varustin orin tottuneesti, ja olin helpottunu ettei sillä ollu mitään sairaan monimutkasia varusteita.
“Käyks jos mä talutan tätä pari kierrost?” kysyin Joonakselta kiristäessäni kypäräni leukahihnaa.
“Käy, se onkin ihan hyvä idea”, Joonas nyökkäsi ja siirtyi kentän reunalle. Hyvä, mun ei tarvis siis keksiä puhuttavaa. Sen sijaan sain keskittyä siihen vieraaseen hevoseen. Ori kulki aika rennon oloisesti mun vierellä, vaikka sen pää kääntyilikin välillä ja sieraimet värisi sen nuuhkiessa ilmaa. Pari kierrosta kentän ympäri, eikä se ollu jääny tuijotteleen mitään mörköjä. Kiristin satulavyön ja nousin selkään.

Ja ori jämähti paikalleen kun liimattu.

Tunsin miten puna alkoi hiipiä mun kasvoille, se kuumotti poskissa ja korvissa ja kumpusi jostain rinnasta saakka. Vittu miten noloa. Maiskutin ja annoin pohkeita, ja ori käänsi korviaan mua kohti. Luuletko, se tuntu kysyvän. No en kai sit vittu luule. Ikuisuus vierähti ohi.

“Rentoudu vaan, se tekee noin jos ratsastaja jännittää.” Joonaksen ääni kuului kentän laidalta, ja huomasin vetäväni henkeä terävästi sisään. Olinko mä pidättäny sitä? Tipautin mun korvissa saakka olevat hartiat, rentoutin polvet ja hengitin uudelleen. Skarppaa nyt jumalauta.

Ori lähti liikkeelle. Se kuulosteli ihan jokaista mun liikettä ja elettä, ja hetken mua pelotti tehdä yhtään mitään. Tuntui että se menis rikki jos tekisin yhtään mitään. Puolikierrosta me vaan käveltiin, jonka jälkeen tajusin etten mä vois siellä vaan matkustaa. Lähdin ratsastamaan, ja vähitellen pääni tyhjeni. Sain kiinni siitä mitä mun tarvii tehdä, vaikka en onnistunutkaan unohtaan kentän reunalla vahdissa olevaa silmäparia. Varjo alkoi liikkua, se rentoutui, mä rentouduin, ja se toimi. Ravissa se myötäsi ohjalle, antoi periksi ja kuunteli. Turpa laskeutui alemmas kohti ryntäitä, ja takajalat alkoi tuomaan liikkeeseen voimaa.

Siinä oli jotain, mitä mä en oo koskaan ennen tuntenu.

Istuin satulaan, ja pyysin kulmassa laukkaa. Ori luimisti, ja tiputti ravin käyntiin töksähtäen. Äskeinen hyvä olo tipahti ihan yhtä nopeesti. Huuliani yhteen puristaen käänsin orin ympyrälle, ja nostin ravin uudelleen. Hengitä, muistutin itseeni vähänväliä. Sä osaat nostaa laukan vitun ääliö, se ei oo vaikeeta. Eikä se sit ollukaan, kun tein sen oikein. Istuin syvälle satulaan, siirsin sisäpohjetta, pidätin, ja ori nosti. Me mentiin Joonaksen ohi, mutta pidin katseeni visusti edessä. En halunnu nähdä sen ilmettä. Keskityin myötäämään laukkaan. Huomasin että ori tarvi kaarteissa tukea ettei se tiputtaisi raville.

“Noniin”, kuulin Joonaksen toteavan kun lopulta siirsin orin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Sen suupielet olivat vaalean vaahdon peitossa ja se venytti kaulaansa pitkälle alas. “Miltä se tuntui?”
“No.. Aika erikoiselta”, se oli eka asia joka mun mieleen tuli, “tai siis. En oo ihan tällästä hevosta ennen ratsastanu.”
“Mikä siinä on erikoista?”
Olinko valinnu sanani väärin? En osannu sanoo Joonaksen äänensävystä päätellen.
“Siis kun tää reagoi nii paljo sen ratsastajaa. Vähän ku katoinki väärään paikkaa nii tää sakotti samantie. Muuten se oli kyl tosi hyvä, se on ravis aika makee. Laukassa sil taitaa viel ol tasapainos hakemista?” Sydän jyskytti kurkussa saakka, jos mä vaan latelenkin ihan omiani ja Joonas pitää mua ihan tyhmänä.
“Hyvin huomattu. Se on tosiaan vielä nuori, eikä sen kanssa olla ehditty työskennellä viimeaikoina.”

Ori sai kävellä vielä pari kierrosta ennenkuin hyppäsin alas satulasta ja avasin kypärän hihnan. Me käveltiin Joonaksen kanssa hiljaisuudessa trailerin luo, jossa aloin riisumaan orilta varusteita.
“Mikä tän nimi muuten on?” rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin Joonakseen mustan kaulan yli.
“Varjoaika”, Joonas vastasi ja taputti oria lautasille. “Varjoksi sitä kutsutaan.”
Vilkaisin oriin. Nimi sopi sille, vaikkei se ehkä ollut mielikuvituksellisimmasta päästä. Se asteli takaisin traileriin ja alkoi hamuamaan heiniä vastatäytetyn heinoverkon raoista.
“Olen yhteydessä tässä parin päivän sisällä päätöksestä. Pystyitkö sä milloin aloittamaan?”
“Vaikka heti”, vastasin samantien. En tiedä mistä se itsevarmuus kumpusi, mutta mä tosiaan halusin sen homman. Olis ihan törkee sääli, jos en enää pääsis ratsastaan sillä hevosella. Joonas hymähti ja sen suupieli kääntyi hetkeksi ylöspäin.
“Hyvä. Ollaan yhteydessä.” Hän nousi autonsa rattiin. Kohotin kättäni kun hän lähti ajamaan pois tallin pihasta, ja vasta auton hävittyä puiden taakse päästin syvän huokauksen. Kai mä nyt sit vaan ootan terassilla et Noa tulee kotiin.