|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:03:07 GMT
Mr Smarty Pants 5594 xx"Martti" Englantilainen täysiverinen - ori - omat sivut |
|
|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:06:49 GMT
1.5.
Sataa. Tottakai sataa.
Huokaisin syvään. Hevoset olivat ulkona, ja minä puolessa välissä matkalla Hopiavuoreen. Tietä silmällä pitäen näpyttelin auton omasta kosketusnäytöstä puhelutiedot esille, ja valitsin isäni numeron. Bluetoothilla yhdistetty puhelin alkoi soittamaan äänien tullessa auton kaiuttimista, ja pian vanhemmat miehen staattinen ääni vastasi.
“Viitsitkö viedä Heran ja varsat sisälle? En huomannut niitä loimittaa eikä Heralle voi enää märkänä loimea laittaa päälle”, pyysin ääneen puhuen, kännykkä tuulilasiin painetussa pidikkeessä kiinni.
“Eikö se sadetta kestä?” isän ääni ihmetteli, mutta taustalta kuuluvista äänistä päätellen hän nousi ja lähti jo eteistä kohti.
“Sillä on tapana vilustua”, vastasin ja kiitin häntä vaivannäöstä. Vaikka eihän hevosten kanssa touhuaminen isälle vieläkään vaivannäköä ole, kyllä hän edelleen käy tallissa päivittäin vähintäänkin hevosille rupattelemassa ja ruokia jakamassa. Tälläkin reissulla mies jäisi varmasti tallin nuorimmaisille juttelemaan ja heiniä jakamaan, että ne viihtyisivät.
Hopiavuoren piha oli enemmän lammikkoa kuin tasaista pintaa, ja kevätauringon kuivattama maa oli nopeasti muuttunut mudaksi. Kiitin onneani, että Martti oli nyt mukana, eikä tarhassa piehtaroimassa itseään valkoisesta ruskeaksi. Pysähdys ei myöskään tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä ori oli ilmeisesti matka eväänsä syönyt loppuun ja nyt teki äänekkäästi äärimmäisen selväksi olevansa valmis tulemaan ulos.
Voimakkaat kaviot iskeytyivät rytmikkäästi maneesin pohjaan kimon orin laukatessa hallitusti mutta energisesti eteenpäin. Sen lyhyeksi leikattu ratsuharja heilahteli liikkeen mukana, ja välillä häntä viskaisi ärhäkästi kun ratsastajan sisäpohje kävi kyljessä muistuttamassa laukan pyörivyydestä. Peltikattoa vasten hakkasi kevätsade, tervetullut muutos säähän kuivien viikkojen jälkeen. Ori pärskähteli ja puuskutti, sen kaula oli nätisti kaarella ja turpa juuri oikeassa linjassa otsaan nähden.
Koko maneesi oli käytössäni sillä hetkellä, tallissakin oli ollut vain pari ihmistä paikalla kun kävin Martin varustamassa siellä. Ohjasin Martin lävistäjälle ja kokosin laukkaa ennenkuin pyysin laukanvaihtoa. Ori veti päätään asteen alemmas ja sen korvat kävivät luimussa, mutta laukka vaihtui. Sisäkädellä lyhyt, voimakas taputus kaulalle ja kevyellä ohjalla pää taas ylös. Pari askelta laukkaa, ja uusi vaihto. Martin häntä viskaisi jälleen, mutta vaihto oli sujuva.
“Richtig!” kehaisin ääneen oria palatessamme lävistäjältä uralle. Hidastin sen raviin ja lähdin keventämään samalla ohjaa pidentäen. Laukanvaihdot sarjassa olivat Martille vielä edelleen haastavia, lieneekö syy orin tasapainossa vai halukkuudessa, mutta niitä pitäisi vielä hioa. Muutaman askeleen välein se vaihtaa jo hyvin, mutta parempaan on aina syytä pyrkiä.
Pari kierrosta kevyttä ravissa molempiin suuntiin ja hiljensin kimoni käyntiin. Taputin sitä kaulalle tyytyväisenä. Sen suu oli vaahdonnut ja se huokaisi syvään ymmärtäessään, että nyt hommat riittäisi siltä erää. Olimmehan me jo tunnin verran vääntäneet maneesissa, ja olin tyytyväinen suoritukseemme. Höntsäilyähän se oli normaaliin verrattuna, mutta lähestulkoon lomalta tulleelta hevoselta se ei ollut ollenkaan huono.
Maneesin ovi vedettiin auki, joka sai Martin kohottamaan päätään ja hypähtämään sivuun. Tuskin edes horjahdin satulassa, ja orikin rauhoittui säikähdyksestään nopeasti kun maneesiin kulki nainen punaisen puoliverisen kanssa.
“Kas, anteeksi”, nainen kuulosti enemmän yllättyneeltä kuin pahoittelevalta, “en ajatellut että täällä olisi ketään.”
“Hm, ymmärrettävää”, eikai siellä paljoa väkeä ravannutkaan. Martin pää nousi jälleen kun nainen talutti hevosensa maneesin toiseen päähän, eli orin mielestä ihan lähietäisyydelle. Sen jalat alkoivat nousta koreasti ja matala hörinä tuntui satulan läpi.
“Se taitaa olla tamma?” kysyin kohteliaisuuttani. Saksassa totuin nopeasti pitämään pientä keskustelua yllä, hyvänpäiväistä rupattelua jolla ei ole suurempaa merkitystä, sillä siellä ei tule kuuloonkaan että samassa ringissä ratsastavat eivät puhuisi toisilleen mitään.
“Joo”, nainen vastasi nyökäten ja vilkaisi meihin vähän varautuneen näköisenä. “Pitäisikö meidän odottaa että te olette valmiita?”
“Ei, ei. Kyllä tämä käsissä pysyy vaikka tammoista tykkääkin”, hymähdin, ja juuri silloin Martti päätti demostroida hienosti sanojani pyörähtämällä ympäri ja kohottautumalla hetkellisesti takajalkojensa varaan niin, että etujalat irtosivat maasta vain muutaman sentin. Nojasin tottuneena eteenpäin ja tarjosin sille ohjaa, ettei hölmö ori vahingossakaan vetäisi itseään ympäri. “Me ollaan lopettamassa muutenkin, hetki vielä kävellään täällä päädyssä.”
Martti sai päälleen fleeceloimen sekä kuljetussuojat, ja heinäverkon täytettyäni se kiipesi ihan tyytyväisenä takaisin trailerin kyytiin. Noustessani uudelleen auton rattiin vilkaisin lyhyesti rannekellooni ja starttasin auton. Kotona on viisi ratsukelpoista hevosta, joista kaksi olisi erinomaisia kisoihinkin, ja neljä ratsukoulutusta vaativaa nuorta. Jokaista en kerkeäisi millään yksin liikuttamaan, sillä Martti ja Hera ovat minun prioriteettini. Kai sieltä innokkaita nuoria hevosihmisiä löytyisi, jos laittaisi nettiin ilmoitusta avoimesta ratsuttajan paikasta..?
|
|
|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:07:01 GMT
3.5.
Marttia kiukutti. Tarhaan se oli joutunut loimi päällä, kun oli niin kylmä, ja aivan liian pian se oli haettu taas sisälle. Eikä siinä vielä kaikki. Hänen ylhäisyyttään vaadittiin trailerin kyytiin, ja mukaan oli ihan selkeästi lähdössä se enemmän aasia muistuttava puoliverinen. Eikö se ole tarpeeksi, että Martti joutuu sitä katselemaan naapurikarsinassa yöt ja päivälläkin niiden tarhojen välillä on selvä näköyhteys. Jos Martti vain osaisi puhua, se varmasti vuodattaisi sydäntään sillä hetkellä niistä kaikista vääryyksistä, joita kimo joutuu aina kohtaamaan. Saisi vuodattaa ihan rauhassa, sillä minä kuuntelisin, ja sitten pyytäisin uudelleen sinne traileriin.
Niin se toimi joka kerta. Piti antaa Martin ensin valittaa ja pistää esitys pystyyn, ja antaa sen liikuttaa jalkojaan ja pärskiä niin pitkään, kunnes se rauhoittuu ja ymmärtää, että ei tässä muu auta kuin totella. Se kapusi trailerin kyytiin ja ansaitsi taputuksen lautasille. Lastaussiltaa nostaessani kuului kimeä vingahdus, joka oli Martin tapa sanoa Biffelle, että paras pysyä siellä omalla puolella eikä yhtään haaveillakaan mistään kaveeraamisesta matkan aikana. Tarkistettuani että silta oli kunnolla kiinni olin siirtymässä rattiin, mutta avaimet oli viety nenäni edestä. Hymyilevä Milan ojensi ne takaisin kysyvän katseen minulta saatuaan, ja pahoitteli selittäen, että hän on niin tottunut ajamaan.
Hopealinna on karsinapaikkoja yksityisille tarjonnut jo pitkään, mutta kuten kaikki muukin toiminta, ajan saatossa sekin oli kuihtunut lähes olemattomiin. Vasta pari kuukautta suomeen saapumiseni jälkeen kehtasin laittaa ilmoituksen vuokrattavista karsinoista, ihan naurettavan halvalla hinnalla, mutta ei ollut mitään mistä rahaa pyytää. Talli jossa ei ole maneesia tai kunnon kenttää ei ole erityisen kävijäystävällinen, ja vasta pieni hetki sitten joku oli siihen ilmoitukseen tarttunut. Milan oli Biffensä tuonut meille kerran käymisen jälkeen, ja Hopiavuoren ratsastustilojen vuokraaminen oli ollut hänellekin mieluisa uutinen. Olin luvannut että kyydissäni pääsee aina jos trailerissa on tilaa, ja jos en itse ole menossa niin traileria saa lainata. Myös isä ja äiti olivat tyytyväisiä, että meillä kävi vähän vieraitakin. Isä varsinkin tuntui heistä pitävän.
Martti tuntui hyvältä ratsastaa. Se oli nopeasti hakeutunut kuolaimelle, ja aktiivisien sekä täsmällisien siirtymisien jälkeen orin takajalat tekivät rehellisesti töitä. Sen korvat olivat suunnattu taaksepäin sen kuunnellessa. Nyt en viitsinyt hypätä, vaikka se oli alkuperäinen suunnitelmani ollut. Olihan maneesissa tilaa, eikä Milan olisi varmasti pahakseen pistänyt, mutta ehtisi sitä. Hyvä työstää hiljalleen lomalta palautteluna.
”Voisitko katsoa Joonas, ravaako suoraan nyt?” Milanin ääni kiinnitti huomioni ja hiljensin Martin käyntiin ohjaa vähän antaen. Seurasin katseellani puoliverisen askellusta ja käänsin Martin uralta nähdäkseni sen linjan paremmin.
”Poikittaa takaa aavistuksen”, vastasin ja jatkoin ihan automaattisesti, ”vähän sisäpohjetta taakse ja ulko-ohjalla tuki.”
Olin niin tottunut valmennuksia pitämään, että neuvojen antaminen tuli jo pyytämättäkin. Saattoihan se epäsuora pyyntökin olla, ja kun Milan ei tuntunut laittavan yhtään pahakseen niin oletin sen olevan sellainen. Käänsin Martin uudelle ympyrällä kun Milan ja Biffe jatkoivat ravissa seuraavalle pitkälle sivulle.
”Parempi”, nyökkäsin ja pyysin Martin uudelleen raviin vähitellen ohjat keräten. Jouduin muistuttamaan itseäni, etten ollut pitämässä valmennusta, vaikka kyseessä olikin maksava asiakas. Neuvoja voisin jakaa niitä pyydettäessä, mutta minulla ei ollut velvollisuutta vahtia toisen ratsukon kulkua silmä kovana. Kahdeksikon kautta vaihdoin suunnan ja kevennyksen siinä samalla, jonka jälkeen lähdin Martilta pyytämään lisättyä ravia pitkälle sivulle. Vaikka tarkoitukseni oli ottaa taukoa kisaamisesta, olin erehtynyt aikaisemmin sinä päivänä vilkaisemaan mitä on tarjolla. Kanadassa olisi vajaan kahden viikon päästä maastoesteitä korkeuksilla, jotka voisi parin kuukauden laiskottelun jälkeen Martiltakin sujua. Jos sen päivän ratsastus tuntuisi tarpeeksi mutkattomalta voisin kai harkita sinne lähtöä. Eiköhän isä muutaman päivän jaksaisi tallissa touhuta..
|
|
|
|
Post by Joonas on Oct 22, 2019 12:07:18 GMT
MEJ:n alaiset maastoestekilpailut 15.5.2019
Orange Wood, KanadaVanhoista tavoista ei tosiaan helpolla eroon pääse. Suunnitelmat kesän vapaaksi ottamisesta Martin kanssa loppuivat lyhyeen, kun ori jaksoi lomajakson jälkeen suorittaa lähes yhtä täysillä kuin ennenkin. Lähtö Kanadaan tuli melko lyhyellä varoituksella, viikon sisällä minun piti sekä itselleni että Martille varata lennot niin paikan päälle kuin takaisinkin, siellä tallipaikkaa, hotellimajoitusta, kuljetuksia, ja ennen kaikkea sopia isäni kanssa tallin pyörittämisestä. Hänhän tietysti suostui samantien, enkä sitä epäillytkään. Enemmän minua huoletti, osaako hän tehdä asioita kuten minä haluan ne tehtäväksi. Hevosten piti saada ruoka tarkalleen kahdeksalta aamulla, ja niillä oli nyt nimikkotarhat joihin ne piti viedä. Huonon sään sattuessa en menisi vannomaan, että isä osaa hevosia oikein loimittaa. Varsat ja Hera ainakin pitäisi.. Vielä viimeisillä minuuteilla ennen lentokentälle lähtöä olin muistuttanut asiasta asian perään, enkä sen takia etteikö isä niitä asioita muistaisi, vaan että hän myös uskoisi niitä. Lopulta mies oli painanut oven nenäni edestä kiinni murahtaen, että kyllä hän yhden tallin osaa hoitaa, enkä voinut muuta kuin siihen luottaa. Milanillekin olin etukäteen varoittanut olevani poissa hetken, mutta kyllä hän ja Biffe isäni kanssa juttuun tulevat. Sää oli erinomainen kisoja ajatellen. Martti steppaili hermostuneena allani ja pureskeli kuolaimiaan niin että kilisi. Pitelin ohjia tuntumalla vaikka annoin Martin pyöriä paikallaan. Seurasin katseellani muita ratsukkoja siihen saakka, kunnes meille annettiin Martin kanssa lähtömerkki. Ori oli edestä vahva ja puski kuolainta vastaan nurmikentän poikki pinkoessaan. Adrenaliini kuohahti kehossani, se sai veren kiertämään korvissa saakka ja sormenpäät kihelmöimään. Mieli teki antaa Martin määrätä tahti, mutta tiesin että ori hyytyisi jos se käyttäisi kaiken ruudin heti alussa. Esteet olivat normaalia tasoamme matalat, mutta vasta puoleenväliin rataa päästyämme Martti puuskutti siihen tahtiin, että päätin hidastaa oria vielä entisestään. Se nakkeli niskojaan protestiksi, mutta suostui hidastamaan tempoaan aavistuksen. Rannan ohitettuamme edessä oli jälleen nurmikenttä. Rataa olisi enää muutama este jäljellä. Rengaseste ylittyi kevyesti, ja annoin Martin pidentää askelta. Aitakaan ei tuottanut ongelmia, mutta kaarre pensasesteelle venyi ja lähestyminen oli huono. Martti hyppäsi turhan läheltä ja ilmaisi mielipiteensä minun huonosta ratsastamisestani pukittamalla esteen jälkeen. Ärähdin orille sen pään ylös vetäessäni että jatkaisi nyt vain matkaa, seuraava este olisi vain muutaman laukka askeleen päässä. Se este oli tukki, jonka en olettanut tuottavan mitään ongelmia. Niin ei olettanut Marttikaan, ennenkuin vasta hyppyyn ponnistaessaan. Orin korvat kääntyivät yllättäen eteen ja sen pää kohosi äkisti ylös. Se oli tarpeeksi varoitusta että osasin vakauttaa oman istuntani ja ottaa tukea orin harjasta sen pompatessa ensin ilmaan, muttei suinkaan esteen yli. Martti hyppäsi suoraan ylöspäin, ja käännähti ympäri sellaisella kiireellä, että olisin voinut kuvitella tukin olevan kimoja täysiverisiä välipalaksi pistelevä peto. Pidättämällä sain hidastettua Martin raviin, ja annoin sen ravata kierroksen kevyessä ravissa. Sillä välin silmäilin tukkia mietteliäänä nähdäkseni, mikä siinä oli orin säikäyttänyt. Vasta tarkemmin katsoessani näin sen päädyssä nököttävän pienen värikkään lelutipun, jota ori seurasi silmä kovana ja niin pörheänä, että minua alkoi hymyilyttää. Vaikka se sakottikin ajasta, annoin Martin seisahtua tukin vierelle tipua tutkimaan. Orin terävät korvat kääntyilivät epävarmana edestakaisin ja se otti pienen pieniä askeleita tukkia kohti, kunnes se oli melkein kosketusetäisyydellä leluun. Vasta saatuaan todeta ettei kyseessä ollut mitään sen kamalampaa Martti ylitti tukin, ja matkamme maaliviivaa saattoi jatkua. Ori pärskähteli mennessään siihen malliin, että olisin voinut kuvitella sen yrittävän vakuutella ettei äskeistä tapahtunutkaan. Että se ei juuri säikähtänyt pahanpäiväisesti pientä värikästä lelutipua.  Martin ilme lelutipun nähdessään. Hänen Ylhäisyytensä oli myöhemmin sitä mieltä että hänen ylpeyttä ja kunniaa on moisella pilkanteolla loukattu. Kilpailutuotos:(Tarina kirjoitettu ensin hevosen ja sitten tipun näkökulmasta)Hänen Ylhäisyytensä on saapunut voittamaan. Hah, eihän näistä esteistä ole mihinkään! Helppoa kuin mikä, voitto on taattu. Pois alta risut ja männynkävyt, täältä tullaan ihan tosissaan! Meitä ei puunrungot tai haudat pysäytä, ei rengaskasat eikä pensasesteet, eikä.. Ha, onko tuo tukki jonka näen? Voi, eivätkö he parempaan pysty? Tämähän on kuin iltakävelyllä olisi, siinä se tukki jo lähestyykin, pieni loikka vain ja..AAAHH !! Mikä ihme tuo on?!!Mikäs siinä istuskellessa, auringon lämmittäessä ihanasti ja taivaan sinertäessä niin kauniisti. Tärkeään tehtävään minut oli nimittäin laitettu, vahtimaan ratsukoiden menestystä kisaradalla, olihan päiväkin yhtä tärkeä. Ei sitä täytä neljätoista kuin vain kerran! Kas, sieltä seuraava ratsukko tuleekin! Tuo kimo ori viilettää kuin tuulispää kohti, eiväthän he tuota vauhtia minua edes huomaa! Paras heiluttaa oikein kovasti, etteivät mene vain ohi! Mutta voi, mitenkä he niin säikähtivät? Orikin hyppäsi ainakin metrin verran ilmaan, eikä suinkaan esteen ylitse! Minähän vain halusin tervehtiä heitä, mutta ori taisikin luulla että hyppään sen kimppuun, niin kovasti se säikähti! Sen ilmekin oli kyllä ihan näkemisen arvoinen.. Hih, eipähän näitä synttäreitä unohda!
|
|
|
|
Post by Joonas on Jul 1, 2022 13:22:19 GMT
23.6., HopiavuoressaKello oli vielä niin vähän, että Hopiavuoren tallin alueella oli hiljaista. Tarhat huusivat tyhjyyttään, mikä kertoi että ainakin osa hevosista olivat päässeet kesälaitumelle. Taivas oli sininen, mutta aurinko ei päässyt pilviverhon takaa porottamaan vielä niin, että hiki virtaisi ja olo olisi kaikin puolin hankala. Kentältä kantautui kimon orin äänekäs puuskuttaminen joka täytti muun hiljaisuuden. Sinne oli koottu kuuden esteen rata, jota kentän ainoa ratsukko parhaillaan suoritti. Joonaksen ilme oli neutraali, mutta kulmien välissä oleva vain aavistuksen verran näkyvä ryppy kieli miehen keskittyvän. Martin jalat hakkasivat kentän pohjaa rytmikkäästi, vaikka etujalkojen korkea liike kertoi orin pyrkivän nopeampaan tahtiin, jota sen ratsastaja ei sille suonut. Estekorkeus oli maltillinen, kaukana siitä mihin kaksikko parhaimmillaan pystyi, mutta nyt kyseessä olikin tarkkojen reittien ratsastus. Kentän päädyssä lyhyellä sivulla oli ristikkosarja. Päätään ylöspäin nykien Martti yritti puskea esteille, mutta terävällä ulkopohkeella Joonas käänsi orin voltille. Ulko-ohjan tuen säilyttäen mies pidätti ja myötäsi sisäohjalla orin kaulaa taivuttaen, ja vajaata kymmentä metriä hipovan voltin sisällä Martti malttoi laskea turpaansa alemmas. Se hengähti syvään, rentoutui, ja Joonas taputti lyhyesti sisäkädellään sen kaulaa. Satulassa tiiviisti istuen mies ohjasi orin takaisin sarjalle, laski mielessään laukka-askeleet, ja hypyn tullessa myötäsi. Jalustimilla seisten Joonas antoi käsiensä liukua pitkälle Martin kaulaa pitkin kohti korvia, ja hyvissä ajoin hän käänsi katseensa kohti seuraavaa estettä. Vinossa oleva pysty oli laitettu lävistäjälle, johon Joonas oli laskenut viisi laukka-askelta. Kuolainta vastaan puskien Martti pidensi askeltaan, eivätkä pidätykset enää menneet läpi orin päätettyä vain mennä. Askelia tuli viiden sijaan neljä, ja vaikka Joonas oli hypyssä mukana takajalat kolahtivat ylempään puomiin tarpeeksi sen tiputtaakseen. Esteistä kuumunut ori nykäisi päätään alaspäin ja kerta toisensa perään viskoi takajalkojaan kohti taivasta. Orin tyhmyyksiin jo tottuneena Joonas käänsi sen ympyrälle tasapainoaan menettämättä, ja Martti malttoi hetken suostuttelun jälkeen hidastaa temmokkaaseen raviin kuolaimiaan pureksien. Orin suupielet olivat valkoisen vaahdon peitossa, joka tipahteli maahan ja sen ryntäille. “Ei siltä vauhtia ainakaa puutu”, Hopiavuoren isännän ääni sai Joonaksen kohottamaan katseensa kentän laidalle. Eetu oli pysähtynyt talikko kädessään katsomaan ratsukon suoritusta, eikä Joonas ollut keskittymiseltään häntä huomannut laisinkaan. “Aina välillä”, Joonas myönsi ja hidasti orin käyntiin istunnallaan. Martti puuskahti sen kuuloisena, ettei sitä olisi yhtään huvittanut, mutta laski päänsä alas hieroakseen silmäkulmaansa jalkaansa vasten. “Teillä on täällä väki vähentynyt”, Joonas mainitsi ja nyökkäsi päällään tarhoja kohti. Eetu seurasi elettä katseellaan, ja nyökkäsi vasta sen palautettuaan takaisin Joonakseen. “Tossa eilen käytihin ne laitumelle päästämäs, siellä niiren kelpaa olla ku on näi hyvä sääki. Pysyyski tämmöösenä”, Eetu myötäili ja nojautui talikkoonsa. “Toottaki aikaases kans”, isäntä jatkoi huomatessaan, ettei Joonas ollut jatkamassa keskustelua. “Sielolis kaffetta tuvaas, sitteku ootta valamiita.” “Kiitos”, Joonas nyökkäsi ja keräsi ohjat uudelleen. Tähän mennessä molemmat jo varmasti tiesivät, ettei Hopealinna lähtisi tupaan kahville, vaikka Hopiavuori aina ystävällisyyttään sinne kutsuukin. “Orotas, mä käyn nostamas sen puomin”, Eetu ennätti sanomaan ennenkuin Joonas kerkesi pyytää Martin uudelleen liikkeelle. Nyökkäämällä kiittäen Joonas ohjasi Martin uralle ja seurasi katseellaan miten Eetu kulki kentän poikki nostamaan aikaisemmin tipahtaneen puomin. “Nii ja hyvää juhannustaki”, tilan isäntä virkkoi takaisin kentän laidalle palatessaan. “Samoin”, Joonas vastasi ja pyysi Martin uudelleen laukkaan. 
|
|
|
|
Post by Joonas on Jul 1, 2022 13:24:07 GMT
HELMEN TALLIN ESTEVALMENNUS, 9.-10.3.2019
100-160cm, Helmen talli.
Ratsastajana Jesse Lehtoniemi (tallityöntekijä, ratsuttaja).
Kirjoittanut VRL-14761
Kun kimo täysiverinen pyyhälsi tahdikkaassa ravissa ohitseni, aloin jo epäillä että tällä pojalla saattaa tulla pieniä ongelmia tämän päivän estetehtävällä. Selässä kyyhöttävä Jesse teki kaikkensa saadakseen orin keskittymään alkuverryttelyihin, mutta Martin veri veti selvästi maneesin keskelle viritetyille esteille. Kun laukkalämmittely oli tehty ja Jesselläkin alkoi jo hiki virrata, oli aika siirtyä hyppäämisen pariin. Aluksi tarkoituksena oli lähestyä ravissa pystyesteistä koostuvaa linjaa, joiden edessä oli puomi. Puomilta olisi yksi askel ennen varsinaista hyppyä. Pystyesteiden väliin oli tarkoituksena tehdä pysähdys. Kuten aluksi olin jo hieman ennustellut, ei Martti meinannut pienessä mielessään ymmärtää miksi ihmeessä esteiden väliin pitäisi pysähdellä. Jessellä oli siis tekemistä siinä, että hän sai ratsunsa pysähtymään. Vaikka alkuun näytti siltä, että Martti tuskin tulee ymmärtämään että esteiden väliin olisi tehtävä pysähdykset, alkoi parin kierroksen jälkeen siirtymiin tulla haettua rentoutta ja tahdikkuutta. Hypyt olivat joustavia ja innokkaita, eikä Jessellä ollut tarvetta sen kummemmin työstää orin hyppyjä. Kun lämmittely oli tehty, oli aika korottaa pystyihin hieman lisää korkeutta ja alkaa lähestymään esteitä laukassa. Puomi helpotti Martin ponnistamista esteille, ja kun Jesse vain muisti pidätteet esteiden väliin välttyi ratsukko jäätäviltä turbopompuilta joita Martti meinasi alkuun tarjoilla. Kun laukassakin linja sujui, muutin viimeisen pystyn okseriksi, jonka pituuden pistin kohtalaisen suureksi. Tällä lähdimme hakemaan ratsusta irti pidempää hypyn kaarta. Nyt Jessen oli luotettava siihen, että Martti löytää viimeiselle okserille oikean ponnistuskohdan, muutoin taempi puomi, tai vaihtoehtoisesti Jesse, rymisisi kaarella alas. Martilla oli tahdikas ja hyvin rullaava laukka, joten Jessen täytyi vain mukailla sitä istunnallaan ja muistaa puolipidätteiden merkitys ennen esteitä. Kun kaksikko oli ylittänyt ensin pystyt ja vielä oli viimeinen ponnistus okserille, muuttui Martin ilme kiinnostuneesta innostuneeksi. Ori otti pari lyhempää tahdikasta askelta ja ponnisti lihakset pullistellen okserin yli. Voi sitä ilmettä mikä Jessellä oli kasvoillaan kun kaksikko oli selvinnyt okserista yli! Kun siitä oli kerran selvitty yli, sujui okserin ylitys vielä useampaankin otteeseen. Kokeilimme myös korottaa okserin takapuomia hieman, ja silloin Martti painoi etujalkansa kunnolla rintakehänsä alle kuin esteratsu konsanaan. Loppuraveista ei tällä kaksikolla meinannut tulla mitään, sillä keräillessäni esteitä reunalle olisi Martti vielä halunnut hypätä. Onneksi Jessellä oli sen verran energiaa jäljellä, että hän sai kuitenkin pideltyä ratsunsa uralla ja volteilla, joilla hän pyrki saamaan orinsa vielä hetken ajaksi kuulolle.
Palaute: Martti on oivallinen esteratsu, ja sen kanssa voisi suunnata vielä isommillekin esteille jos vain ratsastajalla kantti riittää. Martin kanssa täytyy olla selvät sävelet siitä, kuka vie ja millä nopeudella. Jesse hoiti hommansa hyvin ja erityisesti haluan nostaa esille hänen upean esteistuntansa. Istunta ei ollut yhtään liian etukumara, mutta ei myöskään turhan pysty. Jalan ja käden asento tuntui kulkevan käsi kädessä, kun jalka lähti väärille teille myös käden asento muuttui. Kun jalka löysi paikkansa, myös käsi pysyi hyvässä staattisessa asennossa. Ratsukko hakee vielä hieman yhteisymmärrystään, sillä Martti vaatii selvästi harjoitusta pidemmällä aikavälillä ymmärtääkseen ratsastajaansa. Miltei toivoisin näkeväni tämän kaksikon uudemmankin kerran valmennettavanani, sillä vaikka kyseessä on toimiva paketti, on tässä vielä hieman hiottavaa jotta Martti saadaan rentoutumaan ja Jesse luottamaan enemmän ratsuunsa.
|
|
|
|
Post by Joonas on Jul 1, 2022 13:43:14 GMT
Power Jump 2019, 27.-26.07.2019(120 cm)"Yhdessä voimme voittaa"Martti on itsevarma ja rohkea hyppääjä. Se ei vaadi ratsastajaltaan tukea eikä sillä ole tapana kieltää edes erikoisesteitä. Oloni on yllättävän neutraali ja rauhallinen ohjatessani kuolaimiaan pureksivan orin derbylle. Sen vahvat jalat kantavat meidät molemmat, sen tarkat korvat ovat kääntyneet ensimmäistä estettä kohti ympärillä tapahtuvasta hälinästä ja tohinasta huolimatta. Pilli vislaa lähtömerkiksi, ja Martti työntää itsensä laukkaan takajalkojensa kautta. Sisukkuutensa ori on näyttänyt kerta toisensa perään niinä lukemattomaina kertoina kun olemme sen kanssa käyneet rypemässä maastoesteiden mutaisilla radoilla tai vieneet estekenttien puomit mukanamme. Joka kerta se nousee ylös empimättä katseessaan entistä palavampi tahto voittaa. Se hyppää säässä kuin säässä, vaikka hampaat irveessä sateen piiskatessa ja liejun roiskuessa. Okserin se ylittää kevyesti, ja ohjaan jo seuraavalle esteelle. Martti tahtoo kiihdyttää, mutten anna. Pidätän kevyellä liikkeellä ja ori myötää kuolaimelle. Se keskittyy taas rytmiin, vesieste lähestyy hyvällä temmolla. Jos Martti saisi, se varmasti korvaisi tarkkuuden vauhdilla. Ori juoksisi itsensä loppuun, ja vielä enemmän jos se vain voisi. Koskaan ennen en ole samanlaista hevosta kohdannut joka haluaisi voittaa niin paljon kuin Martti. Ehkä siksi toimimme hyvin yhdessä. Siitä huolimatta ori tietää tarkalleen mihin jalkansa asettaa ennenkuin se ponnistaa hyppyyn. Ojennan käteni pitkälle sen kaulalle ja lähes huomaamattani liitovaiheen ajan pidätän hengitystäni. Vesiesteestä suoriudumme puhtaasti. Taputan Marttia kertaalleen lyhyellä liikkeellä kaulalle ja etsin katseellani seuraavan esteen. Taidosta Martin kanssa ei voinut puhua pitkään aikaan. Pahapäinen ja esteillä kuumuva ori oli pitkään mahdoton pideltävä ja sen hyppytekniikka oli karmiva. Hyvän tovin ehdin miettiä teinkö huonot kaupat sen ostaessani. Siitä on kai kiittäminen omaa sisukkuuttani että jaksoin työstää Marttia useamman vuoden, vaikka se rokottikin kisaamisesta jo valmiilla, paremmilla hevosilla. Vaan voimaa Martilta ei ole koskaan puuttunut. Tyhmän rohkea, itsepäinen ja ajoittain hermoja raastava ori jaksaa aina pistää parastaan ja antaa kaikkensa. Ehdin jo epäillä oliko virhe ilmoittautua mukaan sen kanssa, onhan se ollut kevyellä käytöllä käytännössä lomaillen jo useamman kuukauden. Vaan ei, turhaan epäilin. Sen hengitys on vielä rauhallista kevyestä puuskutuksesta huolimatta. Sen koko keho huokuu tarmokkuutta, joka puolestaan voimaannuttaa minua. Viuhkalla se venyttää itseään, laskeutuu alas ja hetkeäkään hukkaamatta jatkaa matkaa. Lasken esteet mielessäni. Adrenaliini virtaa suonissani ja saa korvat kohisemaan. Puristan Martin pohkeita aavistuksen. Anna mennä poika, näytä niille.Me voimme voittaa. Tätä varten me elämme, tähän meidät tarkoitettiin. Me voimme voittaa.
|
|
|
|
Post by Joonas on Dec 11, 2022 18:02:13 GMT
Elokuu, 2020
Joonas ei ollut yhtään tyytyväinen muutaman viikon takaiseen suoritukseen Power Jumpissa. Ei sitten yhtään.
Kesken radan oli tapahtunut... Jotain. Martti tuli esteeltä alas ja oli aikeissa jatkaa matkaa, mutta yht'äkkiä Joonaksesta tuntui kuin orin takapää olisi nyykähtänyt alaspäin. Ei niin paljoa että Joonaksen tasapaino satulassa olisi horjunut, mutta se ei vain tuntunut normaalilta. Heti seuraavassa hetkessä Martti kuitenkin jatkoi matkaavoittavaa laukkaansa seuraavaa estettä kohti korvat pystyssä. Ja hyppäsi, ja puomi putosi maahan.
Mies kuuli orin takajalkojen kopahtavan puomiin, ja pian sitä seurasi kepeä thump kun puomi putosi kannattimiltaa maneesin hiekkaan. Hampaitaan ärtyneenä narskutellen Joonas hidasti Martin raviin, kevensi hetken ja antoi orin siirtyä käyntiin. Martti pärskähti kaksi kertaa ja venytti päätään välittömästi alas, suullaan äänekkäästi mutustaen.
Oikeastaan välittömästi kisan jälkeen Martti oli alkanut tuntua oudolta ratsastaessa. Ori ei vastustellut tai tuntunut epäpuhtaalta, mutta mahdottoman hitaalta avuille ja ajoittain jäykältäkin. Tätä Joonas oli yrittänyt korjata maastoilemalla, laukkaamalla isosti eteen hyvin kevyellä ohjastuntumalla sekä jumppaamalla pellolla. Se tuntui auttavan, kunnes taas muutaman päivän päästä Martti oli taas samanlainen. Kummallinen, melkein kuin se olisi rautakangen niellyt ja painovoima olisi vaikuttanut oriin normaalia enemmän.
Syvään huokaisten Joonas taputti Martin kaulaa. Saisivat hypyt riittää siltä päivältä. Kunnon kävelytyksen, juottamisen ja loimituksen jälkeen Martti pääsi takaisin trailerin kyytiin ja kohti kotia, kun maneesi oli luksusta jota Joonas lainasi Hopiavuoren hevostilalta. Kotona vielä kylmäykset jalkoihin, linimentit selkään ja takki pihalla tarhaan.
Antiklimaattisesti tarhaan päästyään Martti löntysti heinäkaukalon luo tarkistamaan, josko sinne olisi ilmestynyt jotain. Heinäverkon se oli tyhjentänyt kotimatkalla hyvällä ruokahalulla, eikä iltapäivän heiniinkään olisi kauaa. Aikansa hevostaan katseltuaan ja riimunnarua käsissään hypisteltyään Joonas laittoi narun pidikkeelleen ja kääntyi takaisin tallin suuntaan. Vastoinkäymiset, takapakit ja pattitilanteet kuuluivat elämään hevosten kanssa. Siitä huolimatta Joonas ei voinut olla tuntematta pientä katkeruutta.
Martti oli jo ihan aikuinen hevonen, eikä sillä olisi vuosia loputtomiin jäljellä. Orilla oli kapasiteettia, mutta se ei tuntunut haluavan mennä tietyn rajan yli. Tuntui, että sen mielenkiinto ja panostus loppui heti, kun esteiden korkeutta nostettiin, ja sellaisen kokeilun jäljiltä Marttia piti houkutella uudelleen heräämään työntekoon parikin päivää. Talliin marssittuaan Joonas suuntasi ensimmäisenä toimistoon kännykkäänsä jo esille kaivellen. Nyt olisi aika alkaa tutkimaan mistä oikein kiikasti. Ensimmäinen hoitokonsti olisi kiropraktikko, joka osaisi sitten kertoa mihin suuntaan kannattaa lähteä.
|
|
|
|
Post by Joonas on Apr 15, 2023 18:25:10 GMT
Marraskuu, 2020
Joonas katseli kulmat kurtussa edessään seisovaa naista, joka osoitti sormellaan koneen ruudulla näkyvästä kuvasta eri kohtia.
Sanat kuulostivat kaikki vierailta, mutta silti Joonas tuntui ymmärtävät joka sanan.
Hankosidevamma, ennuste toistaiseksi epävarma, haavaumia vatsalaukussa…
Typertyneenä Joonas nousi hevosauton ratin taakse. Hitaasti mies nojasi takaraivonsa penkin pääntukea vasten ja antoi silmiensä painua kiinni.
Otsalla tykyttävä orastava päänsärky tuntui pahenevan, mitä enemmän Joonas jäi kuuntelemaan korviensa surinaa. Hän veti terävästi ilmaa keuhkoihinsa, räväytti silmänsä auki ja tarttui rattiin. Moottorin käynnistyessä myös pienelle ruudulle aukesi videokuvaa autossa matkustavasta Martista, joka nuokkui vielä rauhoituksen jälkivaikutuksesta raukeana.
Hiljaisuus tuntui sillä hetkellä helpoimmalta, vaikka samalla se sai Joonaksen kiristelemään leukaperiään. Jalkavamma.. Sitäkö se kaikki todella oli? Ja vatsahaava.
Joonas pureskeli poskensa sisäpintaa ja koitti saada päänsä sisällä valtoimenaan myllertävistä ajatuksista kiinni.
Mitä nyt sitten? Martti jäisi sairaslomalle. Kisakausi jäisi väliin, eikä Joonaksella ollut toista hevosta jolla kunnolla valmentautua, saati kilpailla.
Kestäisikö orin pää? Sehän oli viettänyt jo hyvän tovin leppoisaa elämää kevyellä liikutuksella mahaa kasvatellen. Ei mistään tietystä päätöksestä, lähinnä olosuhteiden pakosta…
Oliko Martti oireillut vatsaa jotenkin? Olihan se välillä huono juomaan, mutta ruokahalu ei ollut vähentynyt - melkein päinvastoin.
Joonaksen mieleen muistui elävästi hetket, kun Martti oli painanut korvansa luimuun ja huiskinut hännällä terävästi vyötä kiristäessä. Ei aina, eikä alkuun edes usein, mutta kuukausien mittaan ehkä sitten kuitenkin aina hiukan useammin.
Joonas tökkäsi radion päälle kiireesti ja vilkaisi lyhyesti taustapeiliin. Oli miten oli, nyt Martti hoidettaisiin kuntoon. Jos sillä ei voisi enää kilpailla, niin olisi sillä jalostuksellisesti kuitenkin arvoa.
|
|
saga
New Member
Posts: 14 
|
Post by saga on Apr 16, 2023 9:12:22 GMT
Tammikuu, 2021
Tallin seinälle oli nostettu uusi kalenteri. Punaisella tussilla merkatut päivämäärät vilisivät sen ensimmäisellä sivulla ja sitä katsoessa saattoi arvella, että tiedossa olisi kiireinen kuukausi. Milloin olisi laserhoitoa, paineaaltohoitoa, kylmähoitoa ja mitähän vielä.
Olisipa kyse ollutkin vain siitä yhden ainoasta kuukaudesta. Sivuja eteenpäin selatessa kävi nopeasti selväksi, että vuoden kestävä kuntoutussuunnitelma oli tehty viimeisen päälle ja laitettu täydellä teholla toteen.
Tarkalleen 12 kuukautta Martin pitäisi lomailla, ennen kuin eläinlääkäri osaisi arvioida tilanteen uudelleen. Kokonainen vuosi.
Siihen mennessä Martti oli kököttänyt karsinalevossa jo miltei pari kuukautta, ja ainakin kuukausi olisi vielä edessä. Ori itse alkoi olla hyvin vahvasti sitä mieltä, että jo saisi koppihoito riittää. Sen päivät koostuivat lähinnä ikkunasta ulos tuijottelusta, niskojen nakkelusta ja jalan polkemisesta, kehän kiertämisestä tai vain passiivisena paikoillaan seistessä, apaattinen ilme kasvoillaan.
“Montako päivää vielä?” Saga kysyi Joonakselta. Kaksikko seisoi tallin käytävällä ovensuussa, molemmat katsellen Martin suuntaan vakavan näköisinä.
Joonas oli ollut paljon poissa tallilta sen jälkeen, kun mies palasi klinikalta eläinlääkärin lausunto käsissään. Saga tiesi hänen haalivan itselleen mahdollisimman paljon valmennettavia, sekä rahan takia että saadakseen päiviinsä täytettä ja muuta ajateltavaa. Joka ei välttämättä ollut huono asia.
“Neljä viikkoa ja kolme päivää. Vai kolme viikkoa ja neljä päivää… Jotain sinne päin”, Joonas vastasi ja henkäisi väsyneen kuuloisena. “Liian pitkään kuitenkin.”
Saga katseli tiiviisti sivusilmällään Joonaksen kasvoja. Olisiko hän näyttänyt yhtä tuskastuneelta ja huolestuneelta, jos kyseessä olisi joku toinen hevonen? Ei se ollut ensimmäinen jännevammainen hevonen Joonaksen elämässä, eikä todennäköisesti tulisi olemaan viimeinen, eikä kertaakaan aikaisemmin Saga ole kuullut hänen huokailevan ja murehtivan hevosen puolesta niin paljon kuin nyt.
“Mm, se on kyllä pitkä aika”, Saga vastasi lopulta ja käänsi katseensa takaisin Marttiin. Ori seisoi karsinansa nurkassa pää alhaalla. Jestas, miten masentavaa sitä oli katsella.
|
|
|
|
Post by Joonas on Apr 16, 2023 9:13:27 GMT
1
|
|
|
|
Post by Joonas on Apr 16, 2023 9:14:25 GMT
2
|
|
|
|
Post by Joonas on Apr 16, 2023 9:14:30 GMT
3
|
|
|
|
Post by Joonas on Apr 16, 2023 9:14:38 GMT
Kultasaari Cup 2022, 2. osakilpailu 27.-28.6.Se tunne radan jälkeen oli huumaava. Rinnassa takoi ja tuntui kuin jokainen solu kehossani olisi ollut liekeissä. Heitin ohjat Martin kaulalle ja taputin uskollista ratsuani molemmin käsin, seistessäni jalustimilla ja antaen Martin vielä laukata hetken verran vapaasti. Sijoitus olkoon mikä hyvänsä, minusta tuntui kuin olisimme jo voittaneet. Ei sitä oikein voi ymmärtää, paitsi jos itse on ollut samanlaisessa tilanteessa. Martti on nyt vuoden päivät ollut enemmän tai vähemmän pihakoristeena, nököttänyt tarhassa ja tallissa kuin mikäkin unohdettu kopukka, kasvattanut mahaansa ja tiputtanut lihaksensa. Reilu kolme vuotta sitten olimme Martin kanssa vielä Saksassa. Meillä oli juuri ollut voitokas kisakauden alku, Martti oli tuntunut paremmalta kuin koskaan, ja olin varma että tämä olisi se vuosi, kun pääsisimme eteenpäin - isompiin luokkiin, isojen nimien pariin. Mutta sitten jotain tapahtui. Yhtenä päivänä Martti ei vain enää ollut samanlainen. Siinä oli selvästi jotain epämääräistä, mutta ori ei ontunut, hädintuskin edes niiasi eläinlääkärien taivutuskokeessa. Jalat ja selkä kuvattiin, kaularankaa tutkittiin, piikitettiin niveliä, käveltiin, ravattiin, taas tutkittiin, vatsaa tähystettiin, kävi kiropraktikkoa ja fysioterapeuttia. Lopulta pelkästään niihin hoitoihin melkein puolenvuoden aikana oli mennyt lähes yhtä paljon rahaa kuin orin itsensä ostamiseen, eikä mitään selkeää vaivaa löytynyt. Silloin tuntui, että olin kahden kuilun rajalla. Oli pakko valita joko määrätietoisesti unelmiaan kohti jatkaminen, tai päästää irti siitä kaikesta ja hypätä jonnekin jumalan selän taakse. Siellä minä sitten voisin heittää hyvästit kaikille unelmille ja haaveille, ja tippua tavallisen harrastelijan tasolle. Siksipä kai kaikki olivat hämmästyneitä, kun päätin kuin päätinkin lähteä hevosineni takaisin Suomeen. Ja nyt siinä, kun Martti pärskähteli todella onnistuneen radan jälkeen, tunsin miten voimissaan se oli. Ehkei fyysisesti niinkään, mutta henkisesti. Nyt oli se hetki, kun voisimme todella palata esteradoille ja lähteä tavoittelemaan suuria. Ratsastettuani Martin pois radalta ja syrjempään, hyppäsin alas satulasta ja kiskaisin kypärän päästäni. Saga kiirehti leveästi hymyillen luoksemme. "Vau!" nainen hihkaisi ja hyppäsi syleilyyni. Hädintuskin sain ohjista pidettyä kiinni kietaistessani käteni hänen ympärilleen, enkä voinut kuin yhtyä hänen intoonsa. Adrenaliini kohisi suonissani edelleen ja tuntui, että olisin voinut lähteä juoksemaan maratonin. "Se meni niin hyvin! Hienosti pojat", Saga ylitsi ja siirtyi availemaan Martin satulavyötä sekä järjestämään orille juotavaa. "Meni kyllä", myönsin ja taputin jälleen hiestä tummuneen orin kaulaa. "Siihen nähden miten pitkä tauko meillä on ollut." "Niinpä! Ja tuolla mahalla", Saga mutisi ja katsahti paheksuvasti orin turpeaan keskivartaloon. "Kyllä se siitä tippuu, nyt kun päästään taas treenaamaan kunnolla. Mutta aika hyvin", nyökyttelin. "Hyppykertoja ennen tätä meillä on ollut vain muutama kuitenkin." "Oli hyvä idea aloittaa vähän pienemmästä luokasta", Saga totesi. "Ei välttämättä olisi muuten mennyt noin hyvin. Sähän olit ihan liekeissä, etkö ollutkin, taitava poika..." Jätin Martin Sagan hoidettavaksi. Tahdoin nähdä vielä muiden radat, sekä minun oli pakko saada jotain juotavaa. Oli niin voimaannuttavaa taas olla kilpakenttien äärellä. Se ihmisten hälinä, kuulutukset ja musiikki ja hevoset ja kaikki, aivan kaikki siinä ympärillä oli niin kodikkaan kuuloista. Sitä minä olin ihan todella kaivannut. Power Jump 2022Luokka 6, 120cmCloudfieldin kisapaikan mehiläispesämäinen kuhina tuntui samaan aikaan sekä kodikkaalta, että niin kamalan vieraalta. Kolme vuotta sitten muuttaessani itseni, elämäni että hevoseni Saksasta suomeen ajatus kilpakentistä tuntui valuvan sormieni välistä kuin kuuman kesärannan hiekka. Ison kilpailukeskuksen hulppeat puitteet muuttuivat maalaismaisemaan, savipohjaisiin peltoihin ja rikkaruohojen valloittamaan pihamaahan. Tallirakennuskin lemusi edelleen lehmältä. Mutta ennen kaikkea, Martti jäi sairaslomalle, ja kaikki suunnitelmani vain… Katosivat. Tuntui kuin olisin tippunut tyhjän päälle - tai ei edes päälle, vaan sen läpi, jonnekin syvemmälle missä ei ollut pohjaa. “Jännittääkö?” Sagan pehmeä ääni kysyi viereltämme. Käännyin katsomaan kihlattuani. Pienen hetken kuluttua pudistin päätäni ja hymyilin. “Ei”, vastasin totuuden mukaisesti. Ei, minua ei jännittänyt. Miten olisi voinutkaan, kun tunsin, miten valmis Martti oli? Saatoinhan satulan läpi tuntea, miten vahvasti ori allani seisoi. Se ei hievahtanutkaan - vain korvat kääntyilivät erilaisten äänien suuntaan. Vielä kolme vuotta sitten sen kaltainen käytös ei olisi ollut Martille lainkaan tyypillistä, mutta nyt - nyt en ollut huolissani. Tunsin niin selvästi, miten sen jokainen lihas oli valmiudessa, kun keveä kesätuuli pyyhki ohitsemme. “Hyvä. Ei tarvitsekaan.” Saga kuulosti luottavaiselta silittäessään Martin kaulaa. Hetken verran olin taas Saksassa, melkein viisi vuotta sitten, kun Martti oli puolet nuorempi ja me Sagan kanssa kiersimme kisaratoja työksemme. Se ajatus tuntui niin kaukaiselta. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa, ja huokaisin syvään. Olin sisäistänyt radan niin hyvin, ettei epäröinnille jäänyt tilaa. Tiesin jo, että ensimmäinen este olisi Martille se vaikein. Komeana koreileva riikinkukko olisi orin mielestä vähintäänkin epäilyttävä, joten sille pitäisi ottaa pidempi lähestyminen, ja mennä lujaa. Sen jälkeen seuraava radan haaste olisi seitsemänneltä esteeltä sujuvasti pääseminen kahdeksannelle - mikäli Martti tuntuisi yhtään epävarmalta, pelaisin varman päälle ja ottaisin reilummin tilaa. Yhdeksännen esteen kolmoissarja todennäköisesti kyselisi jo niin kovasti kuntoa, että olin asennoitunut ottamaan siitä puomin tai jopa kaksi mukaan. Vaikka Martti oli tuntunut hyvältä - paremmalta kuin koskaan - vain vajaa kuukausi sitten Kultasaari Cupin toisessa osakilpailussa, parin vuoden sairasloma tuntuisi varmasti edelleen. Silti, olin luottavainen. “Lykkyä pyttyyn”, Saga toivotti reippaasti ja taputti Marttia lautasille lähtiessämme rataa kohti. Keräsin ohjia vielä hiukan enemmän tuntumalle ja taputin uskollisen ratsuni kaulaa. Oli miten oli, sen ylpeämpi en voisi Martista enää olla. Kävi miten kävi, parempaa kilpakumppania ja toveria en voisi toivoa. Minulle se oli jo voittaja, vain pelkästään olemalla siellä paikan päällä. Juuri kun tervehdin tuomaria, harmaana ollut taivaanranta alkoi rakoilla. Pilvien takaa tuikkivat auringonsäteet saivat Martin valkean karvan hohtamaan hopeanloistoisena, ja kun ori korskahtaen ponnisti laukalle jouduin miltei haukkomaan henkeäni. Sen räjähtävä energia purkautui suonissani adrenaliinina ja ekstaasina, ja lähestyessämme ensimmäistä estettä lähdin liitelemään. Ympärilläni ei ollut enää ihmismassaa, ei musiikkia tai kuulutuksia. Martin kavioiden iskut vaimenivat, kunnes katosivat kokonaan. Kuulin vain sen sydämen tahdin, tunsin sen hengityksen kehossani - me lensimme, keveinä, pehmeinä kuin kultareunaiset pilvet taivaalla, siivet suuriksi levitettyinä. Me lensimme, ja muistin taas miltä todellinen onnellisuus tuntuu.
|
|
