Terapiahevosten klinikka IV 28.8.2022, Orange Wood ranchMiten hauska ajatus, että Grand Prix tasoisesta sotaratsustani voisi tulla terapiahevonen? Kenties katson hevostani vain niin paksujen vaaleanpunaisten lasieni läpi, että näen sen täysin mahdolliseksi. Mutta jos ei, niin ainakin tuli testattua ja taas koettua jotain uutta!
Hanin kanssa matkustaminen Kanadaan Orange Wood ranchille oli sujunut - kuinkas muutenkaan - ilman ongelmia. Hani oli niin helppo lastata ja kuljettaa, oli kyseessä rahtialus tai lentokone. Ori meni minkä tahansa kyytiin, useimmiten suuremmin huolestumatta. Tälläkin kertaa lupasin, että siitä pidettäisiin reissun aikana huolta, ja tiesin voivani luottaa siihen.
Orange Wood itsessään oli kokemus. Oli todella mielenkiintoista ja hauskaakin päästä näkemään ja kokemaan aitoa lännen elämää isolla tilalla. Eläimiä oli joka lähtöön, kissoista kanoihin ja koiriin, hevosista puhumattakaan. Olikohan jossain possujakin?
Hani seisoi kaiken sen keskellä liikkumatta ja aavistuksen silmät suurina, mutta kuitenkin rennosti, toinen takajalkakin lepuutettuna.
En varmasti ollut ainoa, joka oli ihan hirvittävän ihastunut muihin osallistujiin - hevosiin siis. Minishetlanninponit olisin voinut laittaa vaikka taskuun ja tuoda kotiin tuliaisina, joista Joonas (eli ei siis todellakaan) olisi ilahtunut.
“Mitä poika miettii?” kysyin Hanilta ja taputin sen ruskeaa kaulaa. Ori pärskähti ja kääntyi hamuamaan taskuani kohteliaasti, mutta käänsi pian päänsä pois kun huomasi ettei herkkuja ollut tiedossa.
Yhden hevosen, tai oikeastaan sen omistajan, tunnistin väkijoukosta. Zenin Iivari oli matkannut paikan päälle myös, mikä sattuma! Ennen olin nähnyt miestä vain gaalan aikaan tai turnajaisissa. Kohotin kättäni teräväpiirteiselle miehelle kohteliaisuudesta, mutten mennyt keskustelemaan. Emme kuitenkaan tunteneet toisiamme niin hyvin, ja minun alkoi pian tulla kiire viedä Hani esiarviointiin.
Friisiläinen käveli tasaisin askelin mukanani, ja tervehdi vienosti ohitsemme kävellyttä friisiläistammaa.
“Sulla on kuule tyttöystävä kotona”, hymähdin ja rapsuin Hanin kaulaa. Ori ei paljoa puheistani piitannut, vaan katseli täplikkään miniponin perään, kun ponia vietiin esiarvioinnista seuraavaan paikkaan - ja voi jehna, miten tyytyväiseltä se pikku kaveri itseensä näytti! En ehkä kestä!
Arvioinnissa käytiin ensin läpi perustietoja, jotta saatiin varmuus oikean hevosen olevan paikalla.
“Ja friisiläinen, eiköstä vaan?” arviointihenkilö kysyi papereitaan vilkaissen.
“Kyllä”, tokaisin ylpeänä. “Hyvin uniikki sellainen.”
“Selvästi”, henkilö naurahti hyväntahtoisesti. “Hieno”, hän lisäsi vielä.
“Sitä se on, ja todella kultainen.”
Hani huokaisi syvään ja antoi silmiensä lupsahdella hetkittäin kiinni, kuin sanoakseen, että eiköhän se ole homman kuvio jo selvinnyt, nyt voi ottaa rennosti.
